Kirjat



 
Nevajärvi (nyk. Laatokka)

Työnimi: Pirk Rautaseppä Bookcover, julkaistaan(kohan) keväällä 2018

OTE 1. Rakastavaiset



Pirk ei kulkenut tuttuja ansapolkujamme. Itse asiassa hän ei kulkenut polkuja lainkaan vaan loikki mättäältä toiselle ja välillä kahlasi niiden välissä pitkiä matkoja, suoksi vettyneellä maapohjalla. Eipä märkä minua haitannut, sillä sää oli lämmennyt. Se oli kaunis kuin lapsuuteni kesinä, ja lintujen liverrys kilpaili kauneudessaan päivän kanssa. ”Tilt-talt-tilt-talt”, mikä suurenmoinen tahdin antaja se olikaan. Mutta maasto kävi ylivoimaisen raskaaksi. Kaatuessa oli lähes mahdoton päästä ylös. Keihään varsi upposi syvälle suohon ottaessani sillä tukea.
 Suo muuttui kuusikoksi, askeltaminen helpottui. Kohta metsä muuttui niin sakeaksi, että aurinko ei enää osunut maahan saakka. Variksenmarjanvarvut kietoutuivat jalkoihini ja sammal upotti. Kulku muuttui puikkelehtimiseksi kaatuneiden runkojen yli ja ali, mikä oli taakkani kanssa paljon vaikeampaa. Kiertelimme kaatuneiden puiden pystyyn nousseiden juurakoiden ympäri. Olimme metsässä, johon ihmiskäsi ei ollut koskenut. Kuvittelin, kuinka yksi sellainen ikikuusen runko riittäisi oman tuvan rakentamiseen. Kyljellään retkottava runko riittäisi seinäksi sinällään. Jos sen saisi jollain poikki, siitä saisi kaksi seinää. Sitten vain katto päälle ja kas, minulla olisi oma tupa, jossa hallitsisi oma tahto. Missä kaksi runkoa oli kaatunut ristiin, kuvittelin vain korkean ruokokaton ylleni. Tässä voisin elää, vaikka olisinkin heimostani karkotettu.
”Pirk! Odota! En jaksa!”
”Tuon harjan yli enää!”
Joka askelella jalan nostaminen oli yhä raskaampaan. Yritin imeä voimia silloin tällöin pilkahtavista auringon säteistä. Siitä, kuinka valo värjäsi tumman metsän kultaisen kellertäväksi, kuinka harmaanvihreä naava oli kuin verho kirkkaille säteille tai kuinka valo toi esiin ilmassa tanssivia pikkuhöttiäisiä. Sitten yhtäkkiä sadekuuro hakkasi kasvojamme, eikä sekään saanut Pirkiä pysähtymään. Kuljin kieli ulkona ja join sadetta. Vaikka oli satanut monta elonkiertoa ja siihen oli jo tottunut, oli tämä sade erilainen. Se oli kuin puhdistava pesuvesi, jota äiti saunassa lappoi lapsensa päälle. Sitten! Sateen ropsaus loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Ehkä Ilmatar näki, että luonto oli jo puhdas, pesty ikuisen talven loasta ja kurasta.
Jatkoimme kulkuamme ja nousimme mäelle. Enää tuon harjan ylitse, oli Pirk sanonut, mutta mäen takana oli vain notkelma, jonka jälkeen mäki jatkoi nousuaan.
”En jaksa enää –”
”Vielä vähän, rakkaani.”
Hämähäkin verkossa oli vesipisaroita, jotka kimaltelivat auringon loisteessa. En päässyt sen ohitse, vaan pysähdyin ihailemaan. Huomasin, kuinka janoinen olin. Huohotin raskaasti, kurkkuani kuristi. Pirk meni menojaan. Jos hän ei kerran odottaisi, niin olkoot sitten. Annoin polvieni pettää ja lysähdin pehmeään sammalikkoon. Olin jo muutenkin aivan märkä, ei tarvinnut kastumistakaan varoa. Metsänpohja höyrysi auringonsäteissä. Nuolin vesipisaroita mustikanlehdiltä.
Mitä hän oli sanonut? Rakkaani?




Kadonnut kuningas 2016 Bookcover

Kadonnut kuningas Vuoden 753 Broovallan taistelun jälkeen Uron on miehineen lunastettava Toftegoordin Aldeigille annettu lupaus lähteä idän suurten jokien virtaan etsimään sopivaa kauppapaikkaa daaneille ja hämäläisille. Mielessä siintää Olhavajoen varren kauppapaikka, jossa Uro on nuorena vieraillut. Kun hämäläiset ja daanit purjehtivat satapäisine miehistöineen kauppapaikalle ei slaaveilla ole mitään mahdollisuutta vastustaa kauppapaikan valtausta. Kohta nouseekin joelle vahva hirsilinnoitus uuden Laatokanlinnaksi nimetyn kauppapaikan suojaksi ja alkaa uusi aika Olhavanjoella. Olisiko Uro miehineen lähtenyt Hämeestä idän jokia purjehtimaan, jos olisi tiennyt kuinka murhaava on laajan aron slaavien kosto. Kostosta alkaa Uron pitkä tie, joka johtaa Volga ja Kama jokia pitkin kauas Uralille, melkein taivaankuvun reunamaille saakka. Kun kuningas on yksin, onko paluuta vanhaan. Voiko keskisen maailman reunalta yksinäinen taistelija löytää tiensä takaisin omiensa pariin? Riittääkö tahto vai onko helpompi tie aloittaa kaikki alusta Sholpanin kanssa, joka on antanut Urolle uuden syyn elää..


OTE 2. Susikuoppa



Koira louskutteli edelleen. Hätkähdin tajutessani, ettei se ollutkaan mielikuvitukseni tuotosta. Kimakka haukahtelu kuului menosuunnastani. Harpoin hangessa aukean reunaan ja sen yli erämiehen polulle. Toisin kuin minulla hänellä oli sukset, enkä voinut ladusta päätellä, kumpaan suuntaan hän oli viimeksi kulkenut. Sompion jäljistä päättelin hiihtäjän menneen susikuoppametsään, ja sieltä alkoikin taas kuulua koiran hätäiseltä ja pelokkaalta kuuluvaa älähtelyä. Ajattelin Rapolan koirien haukkuvan siten ainoastaan niiden pyytäessä sisälle kovimmilla talven pakkasilla, silloin kun ne halusivat apua. Latu oli pehmeä, ei ollut vielä ollut sellaisia pakkasia, että se olisi muuttunut kantavaksi, vaan jouduin edelleen nostelemaan kinttujani korkealle eteenpäin päästäkseni. Metsässä kulkuni muuttui helpommaksi. Lunta oli maassa paljon vähemmän, ja sekin kuusimetsän kovettamaa. Musta koira haukkui susikuopan reunalla. Sen haukku muuttui hätäisemmäksi ja kimeämmäksi sen huomatessa minut, mutta minua se ei haukkunut. Otin veitsen valmiiksi käteeni lopettaakseni suden kärsimykset.
Koiraa ei tarvinnut pelätä, se otti minut vastaan iloisesti, hännällään tervehtien ja yhtä selvästi kuin omaa kieltäni puhuen, se esitti asiansa susikuopan reunalla. Se katsoi välillä minuun, välillä kuoppaan. Havumatto kuopan päältä oli puoliksi sortunut. Kuopan reunalla näkyi tuoretta multamaata romahtaneena kaivantoon. Hämärässä kuopan pohjalla lojui tajuton mies.
Laskin persmäkeä montun pohjalle väistäen pystyssä sojottavaa hyvin teroitettua puukeihästä. Samanlaista, joka törötti ulos miehen kyljestä. Painoin korvani miehen nenälle, hengitys kuului ja tuntui vaimeana puhalluksena. Kuopassa tuoksui maa ja mädäntyvät havut ja sammaleet. Sen pohjalla oli ohut jääriite, joka rätisi tossujeni alla. Kun aloin tutkia hänen keihään lävistämää kylkeään, hän kähisi joitain sanoja. Painoin käteni hänen poskelleen, niin kuin äidit tekevät lapsilleen, jotta hän tietäisi, ettei minulla ollut mitään pahaa aikomusta. Hän huokaisi kuin helpotuksesta.
Itsekin huokaisin, kun sain nuhruisiksi kuluneiden villapaitojen alta kaivettua esille keihään lävistyskohdan. Se oli tunkeutunut sisään miehen pakarasta ja tullut ulos alavatsan sivusta. Muistelin sanontoja, joita olin kuullut. ”Jos haavassa on vain puhdasta verta, ei hätää. Mutta jos haavassa näkyy suolten sontaa, niin se on kuolemaksi.” En nähnyt tarkasti, keihäs näytti vain veriseltä, mutta haavan sisälle en nähnyt, koska seiväs tukki sen. Haistelin puuta, ei kertonut nenänikään muusta kuin verestä. Yritin nostaa miestä, mutten saanut häntä liikkeelle ensimmäisellä ähkäisyllä. Hän oli seipäällä tiukasti kiinni kuopan pohjassa.



Volga ja Kama


OTE 1. Volgalla



Sain laiskotella aluksen lähtiessä saarten lomasta Volgalle. Sen kääntäessä kokkansa yläjuoksun suuntaan sydämeni sykähti ilosta. Jokainen aironveto takaisin päin vei minua hitusen lähemmäs kotia. Jo iltaan mennessä olisimme siinä kylässä, missä olin edellisenä iltana saanut kehässä niin perin juurin selkääni.
Tarkkailin alusta ja sen miehistöä. Vieressäni peräairossa oli hyväntuulisen oloinen isokokoinen soturi, joka lauleskeli ilmeisesti rivoja lauluja, koska muut nauraa hörähtivät säkeiden lopussa. Nimesin hänet Koijariksi. Päällikkö istui kokassa aluksen laidalla ja vastapäätä toisella laidalla istui soturin varusteissa mies, jonka jokaisesta eleestä ja ilmeestä välittyi suuri kunnioitus päällikköä kohtaan. Olin jo alusta pakattaessa nimennyt hänet Varjoksi. Aluksen keskellä istuskeli kolme soturia ja airoissa toiset kolme. Kaikki muut aluksessa olevat olivat kaikesta päätellen orjia. Ja köysien tiukkuudesta päättelin, kuka oli ollut aluksessa kauemmin ja kuka vähemmän aikaa. Kukaan orjista ei puhunut sanaakaan, joten en pystynyt päättelemään heidän alkuperäänsä. Osaisinko heidän kenenkään kieltä? Takkutukkainen kaunotar oli aluksen ainoa nainen. Häntä ei kohdeltu sen kummemmin kuin miehiäkään, eikä hän itkenyt eikä valittanut karua kohtaloaan.
Juuri niillä kohti Volga oli kuin järvi. Aluksen kulkiessa sen vasemman rannan läheisyydessä, oli vastaranta kaukana kuin Vanajanselällä. Sää oli kirkas ja selkeä, oli mahtava helteinen kesäpäivä. Erinomainen päivä tehdä matkaa, vaikken pystynyt kunnolla avaamaan silmiäni, kun molemmat olivat turvoksissa ja särkivät pahiten kaikista ruumiini vaurioista. En pystynyt erottamaan joen virtausta. Sekavissa ajatuksissani päätin, että joessa oli sillä kohti suuri järvi, ja orjakauppakylä oli ollut järven etelärannalla. Bolghar… En saisi päästää yhtäkään maamerkkiä unohtumaan, sillä joskus minun pitäisi palata sinne noutamaan Yljä ja tapaamaan Joohan ja hänen paikalle tuomat pelastajani. Ehkä joskus rahtaisin tänne myytäväksi kauniita svealaisia naisia. Keräisin Pohjolasta kaikkein vaaleimpia impiä ja rikastuisin. Hymähdin naurettavalle päähänpistolleni. Todellakaan EN enää koskaan ikinä milloinkaan sortuisi orjakauppaan, ajattelin ja soin Takkutukalle säälivän katseen. Hän ei sitä huomannut. Hän oli uponnut syvälle ajatuksiinsa ja veteli airoa muiden tahdissa. Hänen silmissään oli lasittunut katse, joka oli kohdistettu hänen edessään soutavan soturin niskaan. Hän vaikutti lyödyltä, tarkoitan mieleltään lyödyltä.
Arvatenkin vaikutin yhtä lyödyltä niin mieleltäni kuin myös ruumiiltani. Olin edellisenä iltana mustaksi hakattu, ja ihoni oli sieltä täältä viilloilla miekan ja ruoskan jäljiltä. Haavani oli kuitenkin hoidettu, nimittäin Paapon toimesta. Paapo oli tuonut minulle tuopillisen olutta, joka oli kitkerää ja vahvasti juovuttavaa. Tunsin vaipuvani väkisin uneen, vaikka olisin halunnut seurata ohi kiitävän maiseman kulkua.
Herätys oli varovainen, lähes hellä. Paapo ravisteli jalkaani. Soturi hymyili ja sanoi jotain käskevällä sävyllä. Huomasin, että minut oli peitelty taljoilla. Enemmän se lämmitti mieltäni, kuin ruumistani, sillä olin yhä raudanvihojen vuoksi kuumeessa ja palelin kuin horkassa. Päivä oli pimentynyt, rannalla paloi muutama nuotio ja ruoka tuoksui. Paapo viittoili minua rannalle. Valtavan suuri lampaantalja niskassani siirryin rannalle. Herkullista metsäsianpaistia, outoa nauriin tapaista juuresta, jota oli paistettu nuotion alla tuhkassa, leipää, juustoa ja olutta. Olisin saanut olutta niin paljon kuin olisin tohtinut juoda. Lopetin sen latkimisen huomattuani, että kaikille muille oluen sekaan laitettiin puolet vettä, paitsi itselleni. Takkutukalle toisinpäin, veden sekaan laitettiin tilkka olutta.



Kierikkikeskus Yli-Ii 




Hämeen Uro - Perintö 2015 Bookcover

Nuori soturi raudan ja rakkauden polulla



  Romaani nuoren miehen kasvusta aikuiseksi, miestensä päälliköksi, ja taistelusta oman maan sekä heimon puolesta.

  Nuori Uro perii Hämeen päällikkyyden heimokuninkaan Rapon saatua kaksintaistelussa surmansa. Verikoston taakka lähtee vyöryttämään tapahtumia arvaamattomaan suuntaan, josta ei ole paluuta. Kainulaiset ja sveealaiset ovat hyökkäävät Hämeen maille. Ehtiikö Uro koota heimonsa yhteen ja muodostaa tarvittavat sotajoukot puolustusta varten. Vai onko aloite otettava omiin käsiin?

  Valinta heimokuninkaaksi ei ole itsestäänselvyys. Ja onko Urolla ylipäätään halua johtajaksi ja haastamaan muut kuninkuutta tavoittelevat... Kuninkaanvaali käräjillä paljastaa kuinka vaarallisilla vesillä Uro miehineen purjehtii. Kuka juonittelee kuninkuuden itselleen?


  Uron miesten tie vie Itämeren toiselle puolelle aina Gotlantiin, Eowlandiin ja Rericiin asti. Tästä matkasta ei selvitä ilman menetyksiä. Menetysten taakka on musertava, mutta kaikella on hintansa.

Pienen Hämeen heimon on löydettävä liittolaisia suurta uhkaa vastaan. Löytyykö liittolaiset samassa tilanteessa olevista pirkkalaisista tai suomalaisista, joiden maat jo osin ovat kainulaisten hallussa?

  Nuori käärmepurrella purjehtiva päällikkö on myös haluttua seuraa naisten keskuudessa. Onko kuninkaan sallittua rakastaa vai onko Hämeen heimon asia tärkeämpi kuin nuoren miehen kaipuu naisensa luo...

Kaksi uiskos, Inkeri ja Sotka Hämeenlinnassa 2016


OTE 2: Louhikärmes, Rapola v. 751



"Tarujen Jörmungandr, joka kiertää ihmisten maailman ympäri ja yltää vielä puremaan omaa häntäänsä, ei ole mikä tahansa käärme", Cnut selitti ihannoivalla sävyllä huitoen kädellään ympyrän Rauttunselän suuntaan.
                      "Eikö Jörmungandr lopulta saa Thorin hengiltä Ragnarökissä?" kysyin Sverriltä. Niin pahaa eläintä minä en haluaisi kunnioittaa purteni nimellä, ajattelin.
                      Sverri selitti: "Niin kerrotaan, että viimeisessä taistelussa, joka koituu jumalten tuhoksi, Thor saa jättiläiskäärmeen hengiltä, mutta käärme ehtii sylkeä myrkkynsä Thorin päälle, ja tämä kuolee."
                      "Yhdeksän taka-askelen jälkeen, päällikkö", Hallthor jatkoi. "Siksi ei ole hyvä taistelussa koskaan perääntyä kahdeksaa askelta enempää", hän lisäsi opettavaisesti.
                      "Puhutte kyllä aivan outoja asioita", Yljä sanoi huokaisten ja päätään hitaasti ravistellen. "Mutta kuule, päällikkö. Meren kurimuksessa, minne kaikki maailman vedet virtaavat asuu Louhikärmes. Sellaista en toivo koskaan näkeväni, mutta uskon sen näyttävän juuri siltä elikolta, mikä on maalattu käärmepurren kylkeen."
                      "Ja mitäs pahaa se mahtaa saada aikaan, kun sillä on niin ruma nimi?" kysyin.
                      "Ei se pahaa tee, päällikkö. Vaan jos onnettomien merenkävijöiden alus syöksyisi kurimukseen, sylkäisisi Louhikärmes sen takaisin pinnalle."
                      "Nyt sinä satuilet", sanoin nauraen.
                      "Ei päällikkö, näin olen kuullut kerrottavan", Yljä todisteli.
                      "Jos se olisi totta, niin olisimme varmasti jo jossain satamassa sellaiseen merenkävijään törmänneet, joka kurimuksesta olisi ylös sylkäisty", väitin vastaan.



 OTE 1: Unelma maasta nimeltä Häme, Mallasvesi v. 751

                   "Te hämäläiset olette juuri tuollaisia", Thorsten puhui rauhalliseen sävyynsä. "Kun vihollinen tulee, menette metsään piiloon. Säästätte siinä oman henkenne ja perheenne hengen. Kun vaara on ohi, tulette metsästä ja jatkatte elämäänne. Teille on aivan sama, kuka väittää maatanne omakseen. Teille on aivan sama, kuka olisi kuninkaanne. Jatkaisitte vain elämäänne tänään niin kuin eilenkin."
                      En ottanut Thorstenin sanoista selvää, pilkkasiko hän vai kehuiko. Katselin hämäläismiesten sekavia ilmeitä.
                      "Millaisia te seelantilaiset sitten olette?" kysyin.
                      Ennen kuin Thorsten ehti vastata, sanoi Ilakka ivaten: "He eivät pakene metsään, vaan Hämeeseen."
                      "Meidät on opetettu lapsesta asti taistelemaan. Miehiämme kootaan joukoiksi tärkeisiin paikkoihin, kuten vaikka tavallisiin kaupunkeihin, ja miehille opetetaan, kuinka sitä maapalaa puolustetaan. Miehen työ on puolustaa maataan. Ei vain omaa peltoaan, vaan koko Seelantia, ja tietysti kuningastaan. Sillä ilman kuningasta ei ole olemassa mitään yhtenäistä. Ei maata eikä kansaa", Thorsten selitti.
                      "Thorsten, sinä puhut harvoin, mutta viisaita", sanoin.
                      "Jotta voisi olla Hämeenmaa, pitää olla vahva kuningas. Niin vahva, että hän sanoo: tässä on Hämeenmaa, tässä kulkevat sen rajat, tässä on sen puolustajat. Tässä on sen lait", Thorsten jatkoi.
                      Ihastuin siihen ajatukseen koko nuoruuteni vimmalla.

2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kirjailijalle viihdyttävistä lukuhetkistä Uron seurassa. Teksti oli mielenkiintoinen ja soljuva, jota oli vaikea laskea käsistään hetkeksikään. Reijo Tapaninen 75 v.

    VastaaPoista