Pirk Rautaseppä 2018 Bookcover
OTE 1. Rakastavaiset
Pirk ei kulkenut tuttuja ansapolkujamme. Itse asiassa
hän ei kulkenut polkuja lainkaan vaan loikki mättäältä toiselle ja välillä
kahlasi niiden välissä pitkiä matkoja, suoksi vettyneellä maapohjalla. Eipä
märkä minua haitannut, sillä sää oli lämmennyt. Se oli kaunis kuin lapsuuteni
kesinä, ja lintujen liverrys kilpaili kauneudessaan päivän kanssa.
”Tilt-talt-tilt-talt”, mikä suurenmoinen tahdin antaja se olikaan. Mutta maasto
kävi ylivoimaisen raskaaksi. Kaatuessa oli lähes mahdoton päästä ylös. Keihään
varsi upposi syvälle suohon ottaessani sillä tukea.
Suo muuttui
kuusikoksi, askeltaminen helpottui. Kohta metsä muuttui niin sakeaksi, että
aurinko ei enää osunut maahan saakka. Variksenmarjanvarvut kietoutuivat
jalkoihini ja sammal upotti. Kulku muuttui puikkelehtimiseksi kaatuneiden
runkojen yli ja ali, mikä oli taakkani kanssa paljon vaikeampaa. Kiertelimme
kaatuneiden puiden pystyyn nousseiden juurakoiden ympäri. Olimme metsässä,
johon ihmiskäsi ei ollut koskenut. Kuvittelin, kuinka yksi sellainen ikikuusen
runko riittäisi oman tuvan rakentamiseen. Kyljellään retkottava runko riittäisi
seinäksi sinällään. Jos sen saisi jollain poikki, siitä saisi kaksi seinää.
Sitten vain katto päälle ja kas, minulla olisi oma tupa, jossa hallitsisi oma
tahto. Missä kaksi runkoa oli kaatunut ristiin, kuvittelin vain korkean
ruokokaton ylleni. Tässä voisin elää, vaikka olisinkin heimostani karkotettu.
”Pirk! Odota! En jaksa!”
”Tuon harjan yli enää!”
Nevajärvi (nyk. Laatokka) |
Jatkoimme kulkuamme ja nousimme mäelle. Enää tuon
harjan ylitse, oli Pirk sanonut, mutta mäen takana oli vain notkelma, jonka
jälkeen mäki jatkoi nousuaan.
”En jaksa enää –”
”Vielä vähän, rakkaani.”
Hämähäkin verkossa oli vesipisaroita, jotka
kimaltelivat auringon loisteessa. En päässyt sen ohitse, vaan pysähdyin
ihailemaan. Huomasin, kuinka janoinen olin. Huohotin raskaasti, kurkkuani
kuristi. Pirk meni menojaan. Jos hän ei kerran odottaisi, niin olkoot sitten.
Annoin polvieni pettää ja lysähdin pehmeään sammalikkoon. Olin jo muutenkin
aivan märkä, ei tarvinnut kastumistakaan varoa. Metsänpohja höyrysi
auringonsäteissä. Nuolin vesipisaroita mustikanlehdiltä.
Mitä hän oli sanonut? Rakkaani?
Kadonnut kuningas 2016 Bookcover
Kadonnut kuningas Vuoden 753 Broovallan taistelun jälkeen Uron on miehineen lunastettava Toftegoordin Aldeigille annettu lupaus lähteä idän suurten jokien virtaan etsimään sopivaa kauppapaikkaa daaneille ja hämäläisille. Mielessä siintää Olhavajoen varren kauppapaikka, jossa Uro on nuorena vieraillut. Kun hämäläiset ja daanit purjehtivat satapäisine miehistöineen kauppapaikalle ei slaaveilla ole mitään mahdollisuutta vastustaa kauppapaikan valtausta. Kohta nouseekin joelle vahva hirsilinnoitus uuden Laatokanlinnaksi nimetyn kauppapaikan suojaksi ja alkaa uusi aika Olhavanjoella. Olisiko Uro miehineen lähtenyt Hämeestä idän jokia purjehtimaan, jos olisi tiennyt kuinka murhaava on laajan aron slaavien kosto. Kostosta alkaa Uron pitkä tie, joka johtaa Volga ja Kama jokia pitkin kauas Uralille, melkein taivaankuvun reunamaille saakka. Kun kuningas on yksin, onko paluuta vanhaan. Voiko keskisen maailman reunalta yksinäinen taistelija löytää tiensä takaisin omiensa pariin? Riittääkö tahto vai onko helpompi tie aloittaa kaikki alusta Sholpanin kanssa, joka on antanut Urolle uuden syyn elää..
OTE 2. Susikuoppa
Koira louskutteli edelleen.
Hätkähdin tajutessani, ettei se ollutkaan mielikuvitukseni tuotosta. Kimakka
haukahtelu kuului menosuunnastani. Harpoin hangessa aukean reunaan ja sen yli
erämiehen polulle. Toisin kuin minulla hänellä oli sukset, enkä voinut ladusta päätellä, kumpaan suuntaan hän oli
viimeksi kulkenut. Sompion jäljistä päättelin hiihtäjän menneen
susikuoppametsään, ja sieltä alkoikin taas kuulua koiran hätäiseltä ja pelokkaalta
kuuluvaa älähtelyä. Ajattelin Rapolan koirien haukkuvan siten ainoastaan niiden
pyytäessä sisälle kovimmilla talven pakkasilla, silloin kun ne halusivat apua.
Latu oli pehmeä, ei ollut vielä ollut sellaisia pakkasia, että se olisi
muuttunut kantavaksi, vaan jouduin edelleen nostelemaan kinttujani korkealle eteenpäin
päästäkseni. Metsässä kulkuni muuttui helpommaksi. Lunta oli maassa paljon
vähemmän, ja sekin kuusimetsän kovettamaa. Musta koira haukkui susikuopan
reunalla. Sen haukku muuttui hätäisemmäksi ja kimeämmäksi sen huomatessa minut,
mutta minua se ei haukkunut. Otin veitsen valmiiksi käteeni lopettaakseni suden
kärsimykset.
Koiraa ei tarvinnut pelätä, se
otti minut vastaan iloisesti, hännällään tervehtien ja yhtä selvästi kuin omaa
kieltäni puhuen, se esitti asiansa susikuopan reunalla. Se katsoi välillä
minuun, välillä kuoppaan. Havumatto kuopan päältä oli puoliksi sortunut. Kuopan
reunalla näkyi tuoretta multamaata romahtaneena kaivantoon. Hämärässä kuopan
pohjalla lojui tajuton mies.
Laskin persmäkeä montun pohjalle
väistäen pystyssä sojottavaa hyvin teroitettua puukeihästä. Samanlaista, joka
törötti ulos miehen kyljestä. Painoin korvani miehen nenälle, hengitys kuului
ja tuntui vaimeana puhalluksena. Kuopassa tuoksui maa ja mädäntyvät havut ja
sammaleet. Sen pohjalla oli ohut jääriite, joka rätisi tossujeni alla. Kun
aloin tutkia hänen keihään lävistämää kylkeään, hän kähisi joitain sanoja.
Painoin käteni hänen poskelleen, niin kuin äidit tekevät lapsilleen, jotta hän
tietäisi, ettei minulla ollut mitään pahaa aikomusta. Hän huokaisi kuin
helpotuksesta.
Itsekin huokaisin, kun sain
nuhruisiksi kuluneiden villapaitojen alta kaivettua esille keihään
lävistyskohdan. Se oli tunkeutunut sisään miehen pakarasta ja tullut ulos
alavatsan sivusta. Muistelin sanontoja, joita olin kuullut. ”Jos haavassa on
vain puhdasta verta, ei hätää. Mutta jos haavassa näkyy suolten sontaa, niin se
on kuolemaksi.” En nähnyt tarkasti, keihäs näytti vain veriseltä, mutta haavan
sisälle en nähnyt, koska seiväs tukki sen. Haistelin puuta, ei kertonut nenänikään
muusta kuin verestä. Yritin nostaa miestä, mutten saanut häntä liikkeelle
ensimmäisellä ähkäisyllä. Hän oli seipäällä tiukasti kiinni kuopan pohjassa.
Volga ja Kama |
OTE 1. Volgalla
Sain laiskotella aluksen lähtiessä
saarten lomasta Volgalle. Sen kääntäessä kokkansa yläjuoksun suuntaan sydämeni
sykähti ilosta. Jokainen aironveto takaisin päin vei minua hitusen lähemmäs
kotia. Jo iltaan mennessä olisimme siinä kylässä, missä olin edellisenä iltana
saanut kehässä niin perin juurin selkääni.
Tarkkailin alusta ja sen
miehistöä. Vieressäni peräairossa oli hyväntuulisen oloinen isokokoinen soturi,
joka lauleskeli ilmeisesti rivoja lauluja, koska muut nauraa hörähtivät
säkeiden lopussa. Nimesin hänet Koijariksi. Päällikkö istui kokassa aluksen
laidalla ja vastapäätä toisella laidalla istui soturin varusteissa mies, jonka
jokaisesta eleestä ja ilmeestä välittyi suuri kunnioitus päällikköä kohtaan.
Olin jo alusta pakattaessa nimennyt hänet Varjoksi. Aluksen keskellä istuskeli
kolme soturia ja airoissa toiset kolme. Kaikki muut aluksessa olevat olivat
kaikesta päätellen orjia. Ja köysien tiukkuudesta päättelin, kuka oli ollut
aluksessa kauemmin ja kuka vähemmän aikaa. Kukaan orjista ei puhunut sanaakaan,
joten en pystynyt päättelemään heidän alkuperäänsä. Osaisinko heidän kenenkään
kieltä? Takkutukkainen kaunotar oli aluksen ainoa nainen. Häntä ei kohdeltu sen
kummemmin kuin miehiäkään, eikä hän itkenyt eikä valittanut karua kohtaloaan.
Juuri niillä kohti Volga oli kuin
järvi. Aluksen kulkiessa sen vasemman rannan läheisyydessä, oli vastaranta
kaukana kuin Vanajanselällä. Sää oli kirkas ja selkeä, oli mahtava helteinen
kesäpäivä. Erinomainen päivä tehdä matkaa, vaikken pystynyt kunnolla avaamaan
silmiäni, kun molemmat olivat turvoksissa ja särkivät pahiten kaikista ruumiini
vaurioista. En pystynyt erottamaan joen virtausta. Sekavissa ajatuksissani
päätin, että joessa oli sillä kohti suuri järvi, ja orjakauppakylä oli ollut
järven etelärannalla. Bolghar… En saisi päästää yhtäkään maamerkkiä unohtumaan,
sillä joskus minun pitäisi palata sinne noutamaan Yljä ja tapaamaan Joohan ja
hänen paikalle tuomat pelastajani. Ehkä joskus rahtaisin tänne myytäväksi
kauniita svealaisia naisia. Keräisin Pohjolasta kaikkein vaaleimpia impiä ja rikastuisin.
Hymähdin naurettavalle päähänpistolleni. Todellakaan EN enää koskaan ikinä
milloinkaan sortuisi orjakauppaan, ajattelin ja soin Takkutukalle säälivän
katseen. Hän ei sitä huomannut. Hän oli uponnut syvälle ajatuksiinsa ja veteli
airoa muiden tahdissa. Hänen silmissään oli lasittunut katse, joka oli
kohdistettu hänen edessään soutavan soturin niskaan. Hän vaikutti lyödyltä,
tarkoitan mieleltään lyödyltä.
Arvatenkin vaikutin yhtä lyödyltä
niin mieleltäni kuin myös ruumiiltani. Olin edellisenä iltana mustaksi hakattu,
ja ihoni oli sieltä täältä viilloilla miekan ja ruoskan jäljiltä. Haavani oli
kuitenkin hoidettu, nimittäin Paapon toimesta. Paapo oli tuonut minulle
tuopillisen olutta, joka oli kitkerää ja vahvasti juovuttavaa. Tunsin vaipuvani
väkisin uneen, vaikka olisin halunnut seurata ohi kiitävän maiseman kulkua.
Herätys oli varovainen, lähes
hellä. Paapo ravisteli jalkaani. Soturi hymyili ja sanoi jotain käskevällä
sävyllä. Huomasin, että minut oli peitelty taljoilla. Enemmän se lämmitti
mieltäni, kuin ruumistani, sillä olin yhä raudanvihojen vuoksi kuumeessa ja
palelin kuin horkassa. Päivä oli pimentynyt, rannalla paloi muutama nuotio ja
ruoka tuoksui. Paapo viittoili minua rannalle. Valtavan suuri lampaantalja
niskassani siirryin rannalle. Herkullista metsäsianpaistia, outoa nauriin
tapaista juuresta, jota oli paistettu nuotion alla tuhkassa, leipää, juustoa ja
olutta. Olisin saanut olutta niin paljon kuin olisin tohtinut juoda. Lopetin
sen latkimisen huomattuani, että kaikille muille oluen sekaan laitettiin puolet
vettä, paitsi itselleni. Takkutukalle toisinpäin, veden sekaan laitettiin
tilkka olutta.
Kierikkikeskus Yli-Ii |
Hämeen Uro - Perintö 2015 Bookcover
Nuori soturi raudan ja rakkauden polulla
Romaani nuoren miehen kasvusta aikuiseksi, miestensä päälliköksi, ja taistelusta oman maan sekä heimon puolesta.
Nuori Uro perii Hämeen päällikkyyden
heimokuninkaan Rapon saatua kaksintaistelussa surmansa. Verikoston
taakka lähtee vyöryttämään tapahtumia arvaamattomaan suuntaan, josta ei
ole paluuta. Kainulaiset ja sveealaiset ovat hyökkäävät Hämeen maille.
Ehtiikö Uro koota heimonsa yhteen ja muodostaa tarvittavat sotajoukot
puolustusta varten. Vai onko aloite otettava omiin käsiin?
Valinta heimokuninkaaksi ei ole
itsestäänselvyys. Ja onko Urolla ylipäätään halua johtajaksi ja
haastamaan muut kuninkuutta tavoittelevat... Kuninkaanvaali käräjillä
paljastaa kuinka vaarallisilla vesillä Uro miehineen purjehtii. Kuka
juonittelee kuninkuuden itselleen?
Uron miesten tie vie Itämeren toiselle
puolelle aina Gotlantiin, Eowlandiin ja Rericiin asti. Tästä matkasta ei
selvitä ilman menetyksiä. Menetysten taakka on musertava, mutta
kaikella on hintansa.
Pienen Hämeen heimon on löydettävä
liittolaisia suurta uhkaa vastaan. Löytyykö liittolaiset samassa
tilanteessa olevista pirkkalaisista tai suomalaisista, joiden maat jo
osin ovat kainulaisten hallussa?
Nuori käärmepurrella purjehtiva päällikkö on
myös haluttua seuraa naisten keskuudessa. Onko kuninkaan sallittua
rakastaa vai onko Hämeen heimon asia tärkeämpi kuin nuoren miehen kaipuu
naisensa luo...
Kaksi uiskos, Inkeri ja Sotka Hämeenlinnassa 2016 |
OTE 2: Louhikärmes, Rapola v. 751
"Tarujen Jörmungandr,
joka kiertää ihmisten maailman ympäri ja yltää vielä puremaan omaa häntäänsä,
ei ole mikä tahansa käärme", Cnut selitti ihannoivalla sävyllä huitoen
kädellään ympyrän Rauttunselän suuntaan.
"Eikö
Jörmungandr lopulta saa Thorin
hengiltä Ragnarökissä?" kysyin Sverriltä. Niin pahaa eläintä minä en
haluaisi kunnioittaa purteni nimellä, ajattelin.
Sverri
selitti: "Niin kerrotaan, että viimeisessä taistelussa, joka koituu
jumalten tuhoksi, Thor saa jättiläiskäärmeen hengiltä, mutta käärme ehtii
sylkeä myrkkynsä Thorin päälle, ja tämä kuolee."
"Yhdeksän
taka-askelen jälkeen, päällikkö", Hallthor jatkoi. "Siksi ei ole hyvä
taistelussa koskaan perääntyä kahdeksaa askelta enempää", hän lisäsi
opettavaisesti.
"Puhutte
kyllä aivan outoja asioita", Yljä sanoi huokaisten ja päätään hitaasti
ravistellen. "Mutta kuule, päällikkö. Meren kurimuksessa, minne kaikki
maailman vedet virtaavat asuu Louhikärmes. Sellaista en toivo koskaan näkeväni,
mutta uskon sen näyttävän juuri siltä elikolta, mikä on maalattu käärmepurren
kylkeen."
"Ja
mitäs pahaa se mahtaa saada aikaan, kun sillä on niin ruma nimi?" kysyin.
"Ei
se pahaa tee, päällikkö. Vaan jos onnettomien merenkävijöiden alus syöksyisi
kurimukseen, sylkäisisi Louhikärmes sen takaisin pinnalle."
"Nyt
sinä satuilet", sanoin nauraen.
"Ei
päällikkö, näin olen kuullut kerrottavan", Yljä todisteli.
"Jos
se olisi totta, niin olisimme varmasti jo jossain satamassa sellaiseen
merenkävijään törmänneet, joka kurimuksesta olisi ylös sylkäisty", väitin
vastaan.
OTE 1: Unelma maasta nimeltä Häme, Mallasvesi v. 751
"Te hämäläiset olette juuri tuollaisia", Thorsten
puhui rauhalliseen sävyynsä. "Kun vihollinen tulee, menette metsään
piiloon. Säästätte siinä oman henkenne ja perheenne hengen. Kun vaara on ohi,
tulette metsästä ja jatkatte elämäänne. Teille on aivan sama, kuka väittää
maatanne omakseen. Teille on aivan sama, kuka olisi kuninkaanne. Jatkaisitte
vain elämäänne tänään niin kuin eilenkin."
En
ottanut Thorstenin sanoista selvää, pilkkasiko hän vai kehuiko. Katselin
hämäläismiesten sekavia ilmeitä.
"Millaisia
te seelantilaiset sitten olette?" kysyin.
Ennen
kuin Thorsten ehti vastata, sanoi Ilakka ivaten: "He eivät pakene metsään,
vaan Hämeeseen."
"Meidät
on opetettu lapsesta asti taistelemaan. Miehiämme kootaan joukoiksi tärkeisiin
paikkoihin, kuten vaikka tavallisiin kaupunkeihin, ja miehille opetetaan,
kuinka sitä maapalaa puolustetaan. Miehen työ
on puolustaa maataan. Ei vain omaa peltoaan, vaan koko Seelantia, ja tietysti
kuningastaan. Sillä ilman kuningasta ei ole olemassa mitään yhtenäistä. Ei
maata eikä kansaa", Thorsten selitti.
"Thorsten,
sinä puhut harvoin, mutta viisaita", sanoin.
"Jotta
voisi olla Hämeenmaa, pitää olla vahva kuningas. Niin vahva, että hän sanoo: tässä on Hämeenmaa, tässä
kulkevat sen rajat, tässä on sen puolustajat. Tässä on sen lait", Thorsten
jatkoi.
Ihastuin
siihen ajatukseen koko nuoruuteni vimmalla.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiitos kirjailijalle viihdyttävistä lukuhetkistä Uron seurassa. Teksti oli mielenkiintoinen ja soljuva, jota oli vaikea laskea käsistään hetkeksikään. Reijo Tapaninen 75 v.
VastaaPoista