Onpa valaisevaa jälleen huomata, kuinka pieni on maailma, kun se kutistetaan
someen.
Kirjoittaessani Perintöä viime syksynä sattui samaan aikaan ilmestymään
Juhana Säteen Maattomat kuninkaat. Kehuin kirjaa joskus täällä blogissanikin -
ja kehun edelleen: Maattomat kuninkaat on ehdottomasti lukemisen arvoinen tarina. Parasta siinä on vähäeleinen kerronta, tapahtumien ja olosuhteiden kuvailu miehekkään harvasanaisesti. Siihen en pysty itse koskaan. Olen pikkutarkkuuksien
pipertäjä ja sellaiseksi jään, vaikka karsisin puolet sanoistani pois. No, koska olen
herkkä ylireagoimaan, niin silloin ajattelin jo jättää Perinnön kesken, kun
joku "muu oli ehtinyt minua ennen". Laitoin Juhanalle viestiä ja voivottelin
yhteensattumaa. Tuota yhteensattumaa oli silloin enemmänkin, sillä Perinnössä seikkaileva
Paasia, joka asustelee Vainasaaressa, oli alkuperäiseltä nimeltään ensin Rautia. Mutta
kun Juhanan Maattomien kuninkaiden päähenkilö oli myös Rautia ja kotoisin
täsmälleen samasta paikasta (nykyisin kalmistot Hämeenlinnassa Imatran Voiman
lähellä), niin vaihdoin oman Rautiani nimeksi Paasia.
Nyt sattuma jatkaa kulkuaan.
Aamulehti julkaisi minusta jutun viime sunnuntaina, ja sen tiimoilta minuun
otti yhteyttä nuori nainen, Helena Eronen (lupa nimen julkaisuun kysytty), joka
kertoi viimeistelevänsä käsikirjoitusta romaanista 1042 vuoden Hämeestä. Siinä
päähenkilö lähtee Rapolasta Varjagikaartiin. Toivottavasti Helena saa kustantajan
ja saamme nauttia jälleen uudesta näkökulmasta Hämäläisten viikinkiaikaisiin seikkailuihin!
Aamulehden jutusta sen verran, että sen otsikko on
kovasti arvoani korottava. Siinä tituleerataan minua Rouva Rautakaudeksi. Naurattaisi,
jollei pelottaisi. Muuten juttu on juuri niin tunnelmallinen kuin kävelymme
toimittajan kanssa vuoroon helteisen aurinkoisella ja vuoroon sateisella Rapolan
alueella. Kiivetessämme vuorelle linnoitusta ihmettelemään aurinko porotti polttavasti,
ja kuvaajan tullessa paikalle alkoi sataa ropista. Kuinkas muutenkaan? Aamulehden
toimittajan, Minna Ohtomaan kanssa oli mukava jutella, koska Minna oli juuri
lukenut Perinnön ja sai Rapolakävelystään paljon enemmän irti kuin
keskivertotallaaja. …koska hän näki paikat mielikuvitukseni mukaisina.
Mitä muuta Urolle kuuluu?
Mitä muuta Urolle kuuluu?
Jatko-osan kirjoittaminen on vaikeaa. Siinä missä
sanoin Perinnön juoksevan paperille sormenpäistäni kuin itsestään, vaatii Yksin
ponnisteluja ja pinnistelyjä, tahdonvoimaa ja tutkimustyötäkin paljon enemmän.
Suurin ongelmani on päättää, paljonko ykkösosan tapahtumia pitää selittää
lukijoille, jotta kakkososan voisi lukea myös itsenäisenä teoksena. Tai onko se
ylipäätään tarpeellista? Toisaalta se ärsyttää niitä lukijoita, joilla ykkönen
on tuoreessa muistissa, mutta toisaalta huonomuistiset voivat nauttia siitä. Alan
pikkuhiljaa ymmärtää tuskan, josta Katariina Souri kertoi: toisen kirjan
kirjoittaminen oli hänellekin kuulemma yhtä tuskaa ja vei itseluottamuksen
maanrakoon. Entä, jos minusta ei olekaan kirjailijaksi? Nyt hän sanoo
päässeensä vauhtiin ja hukkuvansa ideatulvaan.
Odotan. Se, joka juoksutti sormiani näppäimillä Perinnön verran, saisi jo pikkuhiljaa heräillä!
Olin päivänä eräänä kuvailemassa Rapolassa, lähinnä vehreyttä.
Odotan. Se, joka juoksutti sormiani näppäimillä Perinnön verran, saisi jo pikkuhiljaa heräillä!
Olin päivänä eräänä kuvailemassa Rapolassa, lähinnä vehreyttä.
Sama kasvi, eri perspektiivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti