tiistai 4. elokuuta 2015

Sattuma kiertää...



Onpa valaisevaa jälleen huomata, kuinka pieni on maailma, kun se kutistetaan someen. 

Kirjoittaessani Perintöä viime syksynä sattui samaan aikaan ilmestymään Juhana Säteen Maattomat kuninkaat. Kehuin kirjaa joskus täällä blogissanikin - ja kehun edelleen: Maattomat kuninkaat on ehdottomasti lukemisen arvoinen tarina. Parasta siinä on  vähäeleinen kerronta, tapahtumien ja olosuhteiden kuvailu miehekkään harvasanaisesti. Siihen en pysty itse koskaan. Olen pikkutarkkuuksien pipertäjä ja sellaiseksi jään, vaikka karsisin puolet sanoistani pois. No, koska olen herkkä ylireagoimaan, niin silloin ajattelin jo jättää Perinnön kesken, kun joku "muu oli ehtinyt minua ennen". Laitoin Juhanalle viestiä ja voivottelin yhteensattumaa. Tuota yhteensattumaa oli silloin enemmänkin, sillä Perinnössä seikkaileva Paasia, joka asustelee Vainasaaressa, oli alkuperäiseltä nimeltään ensin Rautia. Mutta kun Juhanan Maattomien kuninkaiden päähenkilö oli myös Rautia ja kotoisin täsmälleen samasta paikasta (nykyisin kalmistot Hämeenlinnassa Imatran Voiman lähellä), niin vaihdoin oman Rautiani nimeksi Paasia. 


Nyt sattuma jatkaa kulkuaan. Aamulehti julkaisi minusta jutun viime sunnuntaina, ja sen tiimoilta minuun otti yhteyttä nuori nainen, Helena Eronen (lupa nimen julkaisuun kysytty), joka kertoi viimeistelevänsä käsikirjoitusta romaanista 1042 vuoden Hämeestä. Siinä päähenkilö lähtee Rapolasta Varjagikaartiin. Toivottavasti Helena saa kustantajan ja saamme nauttia jälleen uudesta näkökulmasta Hämäläisten viikinkiaikaisiin seikkailuihin!



Aamulehden jutusta sen verran, että sen otsikko on kovasti arvoani korottava. Siinä tituleerataan minua Rouva Rautakaudeksi. Naurattaisi, jollei pelottaisi. Muuten juttu on juuri niin tunnelmallinen kuin kävelymme toimittajan kanssa vuoroon helteisen aurinkoisella ja vuoroon sateisella Rapolan alueella. Kiivetessämme vuorelle linnoitusta ihmettelemään aurinko porotti polttavasti, ja kuvaajan tullessa paikalle alkoi sataa ropista. Kuinkas muutenkaan? Aamulehden toimittajan, Minna Ohtomaan kanssa oli mukava jutella, koska Minna oli juuri lukenut Perinnön ja sai Rapolakävelystään paljon enemmän irti kuin keskivertotallaaja. …koska hän näki paikat mielikuvitukseni mukaisina.

Mitä muuta Urolle kuuluu? 
Jatko-osan kirjoittaminen on vaikeaa. Siinä missä sanoin Perinnön juoksevan paperille sormenpäistäni kuin itsestään, vaatii Yksin ponnisteluja ja pinnistelyjä, tahdonvoimaa ja tutkimustyötäkin paljon enemmän. Suurin ongelmani on päättää, paljonko ykkösosan tapahtumia pitää selittää lukijoille, jotta kakkososan voisi lukea myös itsenäisenä teoksena. Tai onko se ylipäätään tarpeellista? Toisaalta se ärsyttää niitä lukijoita, joilla ykkönen on tuoreessa muistissa, mutta toisaalta huonomuistiset voivat nauttia siitä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää tuskan, josta Katariina Souri kertoi: toisen kirjan kirjoittaminen oli hänellekin kuulemma yhtä tuskaa ja vei itseluottamuksen maanrakoon. Entä, jos minusta ei olekaan kirjailijaksi? Nyt hän sanoo päässeensä vauhtiin ja hukkuvansa ideatulvaan.

Odotan. Se, joka juoksutti sormiani näppäimillä Perinnön verran, saisi jo pikkuhiljaa heräillä!

Olin päivänä eräänä kuvailemassa Rapolassa, lähinnä vehreyttä.

Sama kasvi, eri perspektiivi 
                  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti