tiistai 31. maaliskuuta 2015

Spekulaatio vastaan faktat


Olin juuri mielenkiintoisessa keskustelutilaisuudessa Sääksmäen kirjastossa Voipaalassa. Sen aiheena oli Rapolan arvoitus. Arvoituksia esitti Juha Kuisma, joihin faktat, tai todennäköisimmät faktat, argumentoi tutkija Olli Soininen. Kuisma on kolumnisti erikoisaiheinaan mm. esihistoria ja kylätoiminta. Soininen on arkeologi, Museoviraston intendentti, joka vastasi 15 vuotta Rapolan muinaismuistoalueista (ennen kuin ne siirtyivät Museovirastolta Metsähallitukselle). Keskustelun tekniikka oli ikään kuin vastaväittely, Kuisma esitti ensin joukon spekulaatioita, "entä jos…" -arvauksia ja lukemiensa tutkimusten valossa tekemiään johtopäätöksiä, joita Soinien kommentoi. Vastaväittelyä ei syntynyt, koska Kuisman johtopäätökset olivat liian lähellä oletettua totuutta. Kaksi tuntia oli liian lyhyt aika puheliaille miehille. Yleisön kysymyksille ei juurikaan jäänyt aikaa.

Kuinka Rapolan harju on syntynyt? Kuisma avasi geologian saloja sen verran, että kertoi Rapolan harjun syntyneen eri tavalla kuin Salpausselkien. Salpausselät ovat syntyneet pakenevan jäänreunan pysähtyessä ja sulamisvesien jättäessä sille kohdalle soraa harjujen verran (jään reuna on ollut kuulemma kolme kilometriä korkea). Kuisman sanoin Rapolan harju on tutkijoiden mukaan syntynyt jään sisällä virtaavan joen vuoksi. Jään reunan paetessa on joki "oksentanut" harjua perässään. Ja koska oksun mukana on irronnut valtava jääklöntti, joka on sulanut maa-aineksen sisällä pikkuhiljaa, on harjun keskelle syntynyt suppa. Soininen ei ottanut tähän kantaa, koska ei ole geologi.



Suppa eli "harjuhauta"

Mistä Rapolan harjun nimi tulee? Uron tarinassa olen nimien kanssa leikkinyt toisenlaisella ajatuksella, kuin vanhan suomen kielen tutkija Martti Rapola. Hän on sanonut omasta nimestään, että Sääksmäelle syntynyt talo on saanut nimensä seudun rapaisista kivistä (kalmiston tuhkien vuoksi rapaisista kivistä), mielestäni paremminkin rapakivestä (<- oma spekulaationi). Kuisman mielestä olisi oletettavaa, että harjun nimi olisi ensin ollut Sääskmäki Sääksenmäki tms. ja sen juurelle olisi syntynyt Rapolan kylä. Vasta kun Rapolan talosta on tullut kartano, on mäkeä alettu kutsua Rapolan harjuksi. Soininen ei ottanut tähän kantaa, koska ei ole nimitutkija.

Miksi Rapolan muinaislinna on niin suuri? Kuisma sanoi, että hänen mielestään se ei ole ollut hämäläisten keskuslinnoitus, vaikka toisella hengenvedolla hän kertoikin tarinan Salon saaresta. Siellä ihmiset ovat uskoneet, että Salon saari on maailman keskipiste. (Siksi Uro on juuri sieltä kotoisin - tuo vanha tarina vain jäi kiehtomaan mielikuvitustani. Eniten sykähdytti se, että kuinka itsevarmoja ihmisiä siellä on asunut, kun ovat sukupolvesta toiseen uskoneet tarun? Hauskaa, että Kuisma kysyi saman kysymyksen.) Kuisma kertoi myös sen totuuden, että Salon saari, Rapolan seutu ja koko Sääksmäen pitäjän keskus ovat syntyneet kolmen vesireitin risteykseen. Pohjoiseen Lempäälän kautta Nokialle ja Kokemäenjoen vesistöön (mistä on päässyt muuallekin kuin merelle), etelään Vanajan selälle, Hämeenlinnan ohi Janakkalaan, josta on päästy Rengon ja Lopen kautta Hiidenvedelle ja ennen pitkää Lohjalle, tai Vantaanjoen latvat ovat hiponeet Vanajan latvavesiä jossain nykyisen Riihimäen ratapihan kohdilla. Ja kolmas vesireitti Valkeakosken läpi Pälkäneelle, Hauholle, ja - oma lisäykseni - jopa Päijänteelle saakka, sanovat etymologit. Onhan sieltä löytynyt nimistöllisiä viittauksia hämäläisten erämaihin. 

Ennen kuin Satakunta perustettiin, ylettyi Häme Äetsään ja Nakkilaan saakka. Näin ollen hämäläisen kielen, kulttuurin ja mielenlaadun maantieteellinen keskipiste olisi Kuisman mielestä ollut Sääksmäen paikkeilla. Ja vielä yhtenä seikkana todettakoon, että Vanajan ja Rauttun rannoilla on rautakaudella asunut huomattavan paljon ihmisiä. Kalmistoja on todella paljon, lähes joka kylällä omansa. Oma spekulaationi on, että Rapolan linnavuori on rakennettu nimenomaan heimon keskuslinnoitukseksi.


Ehkä Rapolan harjullakin ollut käräjäkivet, kuten nämä Liikistössä


Jätän tästä välistä pois kulttipaikka-keskustelun, koska sen kirjoittaminen veisi koko yön. Sen verran mainitsen, että seudun nimistön perusteella Sääksmäen alueella on palvottu aurinkoa. Nimet Johannesberg eli Juhannusvuori (Sääksmäen kirkon paikka), Solberg eli Päivänmäki, (Päivölä Saarioispuolella) ja Helkavuori (Hela = kevään ja auringon juhla). Pappilanniemen kurssikeskuksen tienoilla (Sääksmäen sillan lähellä) on Päivänvaha-niminen kallio. Kulttipaikka-asiaan Soininen kommentoi, että kulttipaikalla selitetään aina kaikki se, mitä ei muuten ymmärretä. Soinisen mielestä Rapolan harjulla olisi ollut heimon kokoontumispaikka, mutta ei kulttitarkoituksessa vaan vaikka oikeudellisessa mielessä.

Kuisma ja Soininen olivat samaa mieltä siitä, että alueella on viljelty ruista jo 3500 vuotta sitten. Tieto perustuu Kantalan suosta ja muinaispelloista löytyneisiin siitepölyjäämiin. Kuisma kertoi hauskan tarinan rukiista: Vasara-kirves-kulttuurin aikaan on Turkin seudulta kulkeutunut tänne viljelyskasviksi ohraa ja sen mukana rikkaruohona ruista.

Kuisma spekuloi samanlaisia ajatuksia kuin minä, että Rapolan muinaislinnan rakentaja olisi tullut jostain muualta kuin Hämeestä. Kuisman mukaan sen suuressa koossa ja rakenteissa on siihen viittaavia tekijöitä. Itse spekuloin sitä linnoituksen suuren koon vuoksi. Hämeessä kaikki on rautakaudella ollut kohtalaisen pientä, pirtit, pellot ja purret. Mutta yhtäkkiä tehdään niin valtavan kokoinen linnoitus, joita on samassa kokoluokassa vain Ruotsin, Keski-Euroopan ja Irlannin alueella. Siksi Uron tarinassa linnoituksen rakentamisesta vastaa daani, Thorsten.




Linnoituksen kiviperusta-hirsimuuri on ollut kilometrin mittainen

Mielikuvitustani ruokki eniten Soinisen (jonka piti esittää faktat) spekulaatio siitä, että linnoituksen sisällä olisi ollut kauppapaikka. Ensimmäisenä ajattelin, että kuka sen kaiken tavaran viitsisi sinne mäelle kantaa, mutta Soinisen perustelut olivat järkevät: Kauppiaat tulivat turvattomina vieraille rannoille tavaroineen, hopeineen ja vähine omine vartiomiehineen. Linnoituksessa heille olisi joku taho tarjonnut suojelusta, ja niin kauppakin olisi käyty siellä. Mielenkiintoista, että spekulaation esitti arkeologi… sen vuoksi, että eihän mäeltä ole löytynyt mitään tähän viittaavaa.

Kirjoitin kahden tunnin luennon aikana viisi sivua muistiinpanoja, niistä on tuossa edellä kaksi sivua. Koska tiedän, että nykyihminen ei jaksa lukea kerrallaan kuin rajallisen määrän, lopetan tältä illalta tähän. Kirjoitan toisella kerralla siitä, kuinka Lempäälään tuli kristinusko käärmelaivoilla ja kuinka Novgorodin kronikoiden mukaan novgorodilaiset kävivät Hämeessä tuhoamassa Vanaigrodin.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Viikinkiajan kokkailu - harrastukseni herkullisin osa


Sain ystävättäreltä lainaan kirjan, An Early Meal - A Viking Age Cookbook & Culinary Odyssey (Daniel Serra ja Hanna Tunberg, ChronoCopia Publishing AB, 2013). Olemme elävöittäjien kanssa viettäneet yhden kesäisen lauantain tämän kirjan parissa nuotioilla kokkaillen. Silloin meille kävi källi: ohjeissa ei yhdessäkään mainittu suolan lisäämistä, emmekä älynneet sitä lisätä. Myöhemmin ymmärsimme, että aikanaan lähes kaikki liha ja kala oli säilötty suolalla, joten sitä ei tarvinnut enää lisäillä. Suola ei ollut mauste, se oli pakollinen paha. Ehkä tuore liha ilman suolaa oli jopa ylellistä herkkua? Nykypäivänä suumme on niin tottunut suolaan ja sokeriin, että jompaakumpaa makua on pakko ruuasta löytää?


Jaan teille sunnuntain iloksi yhden kokeilemisen arvoisen ohjeen kirjasta. Itselleni historiallisten reseptien kokeilemisessa ja toteuttamisessa tärkein fiba tulee ajatuksesta, että tälläkin "he" ovat eläneet ja tämä on jopa hyvää. Se tuo menneitä aikoja lähemmäs, ja olleita ihmisiä tutummiksi.

BERRY SAUCE FOR RED MEAT (Marjakastike punaiselle lihalle)

Ohje on Hedebystä, joka on frankkilaisten kronikoiden mukaan perustettu 800-luvulla, kun daanikuningas valloitti kauppapaikan (Haithabu) slaavikauppiailta. Vaikka Ibrahim ibn al-Tartushi (cordobalainen kauppias, joka kiersi Pohjois-Eurooppaa ja jonka muistiinpanot ja kertomukset ovat säilyneet) sanoo Hedebystä, että se on "eksoottinen, rähjäinen ja yleensäkin outo paikka", niin on otettava huomioon, että mikä tahansa kaupunki Pohjois-Euroopassa tuohon aikaan on ollut aika kurja verrattuna hänen kotikaupunkiinsa (<- lainaus kirjasta). Meidän katsantosuunnasta Hedeby ja sen edeltäjä Haithabu olivat SUURIA ja rikkaita kaupunkeja, kuten Visby, Reval tai Lödöse. Varmasti myös likaisia, eihän viemäröintiä tai jätehuoltoa ollut järjestetty millään tavalla.

Al-Tartushi kuitenkin kuvailee Hedebyn ruokakulttuuria, toteamalla että "siellä eletään lähes yksinomaan kalalla".  Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan kertoa, että kotieläimet (kuten sika ja nauta) ovat olleet liharuokien perusta, villieläinten luujäänteitä on löytynyt vain yksittäin, mutta sitäkin enemmän merilintujen luita. Viljoista ruis ja ohra ovat olleet hallitsevat viljalajit, mutta ilmeisesti slaaveilta perittynä myös hirssiä on löytynyt. Hedeby on ollut vilkas kauppapaikka, siksi sieltä on kaivauksissa löytynyt jäänteitä myös mm. viinirypäleistä, manteleista ja päärynöistä. Juuri hedelmäjäänteiden löytyminen erottaa Hedebyn muista Skandinavian 800-luvun kaupungeista.

Ohje kirjassa (vapaasti suomennettuna):
 600 g beef (nautaa)
 125  wild leek or scallions (villisipulia tai karhunlaukkaa)
 2 tsb ground or crushed brown mustard seeds (pyöreitä tai murskattuja sinapin siemeniä)
 1 tsb drippings (if you roast the beef) otherwise some other fat (tl paistorasvaa, sitä jossa paahdat lihan, "paistinrasvaa" tai muuta rasvaa - olen aina paistanut, kuten perinteisen paahtopaistin - voissa, tarvitset rasvan sipuleiden paistamiseen)
 250 g blums (luumuja)
 125 g rasberries (vadelmia)
 125 g blackberries (mustikoita)
 1 dl mead (simaa - huom. 800-luvulla ollut jotain, mikä vastaisi tänään vedellä laimennettua siideriä)
 1 tsb dried mint (tl kuivattua minttua)

¤ Boil or roast the beef depending how "Fancy" you want your meal (Keitä tai paahda liha riippuen siittä, kuinka hienon aterian haluat)
¤ Meanwhile, chop the wild leek finely (Samaan aikaan, silppua villisipuli hienoksi)
¤ Melt the dripping in a pot (Sulata paistorasva padassa)
¤ Sauté the wild leek with the mustard seeds in the drippings (Ruskista villisipuli sinapinsiementen kanssa rasvassa)
¤ Core and chop the plums (Kuori ja silppua luumut)
¤ Crush the fruits in the pot with a spoon (Murskaa marjat padassa - sipuli-sinapinsiemenseoksen seassa - lusikalla - ohjeesta puuttuu KUUMENNA samalla)
¤ Press the fruits through a sparse woven cloth or a strainer, to get rid of solid parts (Purista marjat ja hedelmät harvan kankaan tai siivilän läpi saadaksesi kiinteän osan eroon mehusta (mehu käytetään)
¤ Pour the mead over the crushed fruits in the strainer, to extract as much juice as possible (Kaada sima siivilään jääneen hedelmälihan läpi, saadaksesi mahdollisimman paljon mehua)
¤ Pour the fruit juice back into the pot and reheat it (Kaada mehu takaisin pataan ja kuumenna uudelleen)
¤ Slice the meat thin and put it in a serving dish (Leikkaa liha ohuiksi siivuiksi ja laita tarjoluvatiin)
¤ Pour the sauce over the meat and sprinkle the ground or finely chopped mint on top (Kaada kastike lihan päälle)
¤ Serve it warm (Tarjoile lämpimänä)

Maku on kirpeä, jos haluat modernisoida lisää makeutta. Itse olen muinais-pidoissa lisännyt hunajaa, kotona sokeria - vähän! Muista lisätä lihaan suola.

Lisään kuvan joskus, kun otan sellaisen… sitten kun teen tätä seuraavan kerran. Ehkä Ekryn Walon Juhlassa vappuna.
 


maanantai 23. maaliskuuta 2015

Sairaudet ja kansanperinteen uskomukset



Olin viime sunnuntaina Lempäälän opiston "pikakurssilla", joka käsitteli suomalaisen kansanperinteen uskomuksista taudeista ja sairauksista. Kurssilla luennoi VTM Mirja Rekola. Ystäväni, jotka eivät kurssille päässeet, pyysivät referaattia, joten kirjoitan pari sanaa aiheesta.

Sairauksilla oli tietysti nimensä. Yleisimmin ne olivat joko -vihoja tai -neniä. Liiasta vedessä lutraamisesta saattoi saada vedenvihat ja kuolleiden kanssa kosketuksiin joutumisesta kalmanvihat. Jos sai puukosta tai kirveestä haavan, oli kyseessä raudanvihat. Löylynvihat saattoivat tarttua kylpiessä haavaan tai imetyksen aikana rintaan. Nenät eivät olleet nenän vaivoja, vaan esim. maannenä oli vaiva, jonka sai jos nukkui maassa tai makoili heinikossa. Metsännenän sai jos metsässä käydessään loukkasi metsänhaltiaa. Oireet saattoivat olla mitä vain, kaiken voi diagnosoida -nenällä tai -vihalla.

Äkillisiä sairauksia sanottiin säikähdykseksi tai kohtaukseksi. Rekola luki Matti Hakon toimittamasta kirjasta Kansanomainen lääkintätietous (1957) yhden hoitokeinon kohtaus-nimiseen sairauteen: "Kohtauksen saanutta lyödään elävällä käärmeellä selkään, niin kohtaus menee ohi." Sama parannuskonsti muuten auttoi mielenvikaisuuteenkin. Kohtauksen katsottiin johtuvan jonkin luonnonhengen tunkeutumisesta avuttomaan ihmiseen. Ihmiseen saattoi tunkeutua muutakin kuin luonnonhenkiä, kuten käärme. Jos olit sattumalta ennen pahaa vatsavaivaa nukkunut paljaalla tantereella, oli käärme madellut suustasi sisään. Käärmeen sai pois niin, että "ripustetaan potilas ylösalaisin ja laitetaan maitovati pään/suun alle, niin käärme tulee kyllä juomaan maidon, ja silloin se otetaan pois" (ilmeisesti käärme - ei maito eikä potilas).

Kateet oli myös vaikea tautiryhmä. Kirotaudin sait, jos joku oli manannut pääsi menoksi. Yleisin oire kateista oli paiseet ja märkäruvet, aina jotain näkyvää. Myös painajaisten näkeminen oli sairaus, painajaissairaudenkin oli aina joku paha ihminen lähettänyt, noita huvikseen tai vihollinen veetuillakseen. Yleensäkin vieraan sielun tunkeutuminen toiseen ihmiseen aiheutti pahoja sairauksia, kuten mielitautia ja kaatumatautia (epilepsiaa). Mielisairauksista "tunnettiin" pelkotaudit, riivaajat ja näkijät sekä virmatauti eli pahanpieksäjäinen (epilepsia). Riivaajat ja näkijät kun iskivät ihmiseen, niin ne saivat näkemään outoja asioita, jopa kirkonväkeä (vainajia).

Yleisimpiä sairauksia olivat suolistosairaudet: umpitauti, ähky, kattari, kuratauti, käärme (jonka jo mainitsin), reväisin, punatauti (verta ulosteessa). Parannus umpitautiin: "Jos vatsa on ummessa, otetaan kirveestä varsi pois ja viedään kirveenterä pajaan, asetetaan se sellaisen alasimen päälle, jossa on reikä. Siten, että alasimen reikä ja kirveen silmä ovat päällekkäin. Lasketaan vettä yhdeksän kertaa reikien läpi ja juotetaan se potilaalle. Ja tämä toimii!" Mutta löysään vatsaan parannuskeinoksi pitää syöttää potilaalle mustikoita. Sehän taasen toimii edelleen… 

Mainitsen yhden sydänvaivan. Sen jossa "pieni suoni menee luun rakoon, ja aiheuttaa reväisimen." Josta pääsemmekin muihin sisätauteihin: Erikoisen kuuloinen parannuskeino oli kaulakupuun (struuma): "Sukupuoliyhteyden aikana otetaan mieheltä siemennestettä ja voidellaan sillä kaulakupua. Tämä auttaa parhaiten silloin, kun potilas on tietämätön hoidosta." (Jäi epäselväksi, pitääkö potilaan olla osallisena sukupuoliyhteyteen - tai olla siitä muutoin tietoinen.) Muita sisätauteja olivat tippatauti ja kalvetustauti (anemia), jota muuten hoidettiin suoneniskennällä (kuulostaa nurinkuriselta, mutta paikalla olleen nuoren kupparitytön mukaan selkäydin aktivoituu tuottamaan punasoluja enemän, jos aneemikkoa esim. kupataan). Sellainenkin sisäelintauti tunnettiin kuin sotakuume. Tuskin tarkoitti kuumeisesti sotaan kaipaavaa, levotonta sielua, vaan jotain sodasta saatua sairautta.

Ihotauteja oli mm. raani (oireista päätellen nivelreuma), hyle eli merehinen (oireista päätellen säärihaava), vaarnehdos (veripahka tai paise). "Jos ihoon tulee vaarnehdos, pitää potilas säikäyttää, mieluummin kuumassa löylyssä ämpärillisellä kylmää vettä." Huunpurema on mustelma, joka tulee ilman syytä. Maahinen lienee ihossa silloin, kun siinä on ihomatoja (akne). Muistakaapa muuten, että aamusylki ja sammakonkutu auttavat poistamaan syylät.

Lastensairauksista tunnettiin muiden mukana itkettäjä (koliikki), valvottaja (paha koliikki) ja vaihdokas (todella paha koliikki). Lapsella saattoi olla myös eräs erittäin vakava vaiva, nimittäin harjakset. Eli normaalia vahvempi karvapeite syntyessä. Näitä karvoja on kuulemma kätilöt nyppineet pois, kun ovat niitä niin kovin kauhistuneet, ja siitä on seurannut vastasyntyneelle ihotulehdus, (joka on varmaan ollut luonnollinen osa harjakset-sairautta.)

Naistentaudeista yleisimmät olivat tuulimato eli kulo (rintatulehdus) ja jälkipureet (synnytyksen jälkeinen vaiva). Molemmat vakavia sairauksia, jotka useimmiten johtivat kuolemaan.

Parhaat parannuskeinot kaikkiin edellä lueteltuihin sairauksiin olivat uhraaminen jumalille, potilaan säikähdyttäminen, taikakalut (käärmeen tai karhun hammas, kuolleen hiukset, ukkosen polttama puu), koskettelu ja sylkeminen, mittaaminen (esim. vaaksoina. tai parantajan mittakepillä), hieronta, kuppaus ja suoneniskentä sekä taulaaminen (poltetaan taulaa iholla kipeän paikan päällä). Virtsaa käytettiin desifioimaan ja puhdistamaan. Ja vanha viisaus toimi todennäköisesti paremmin ennen kuin nyt: jollei sauna, viina ja terva auta, niin ei mikään. (Toim. huom. viina muuten useinmiten ulkoisesti.)

Jos kokeilette niin muistakaa, että parannussauna pitää lämmittää ukkosen kaatamilla puilla tai pihlajilla, parannusvasta pitää tehdä lepästä tai yhdeksästä eri puulajisa. Ja HUOMIO: vastominen aloitetaan aina päästä jalkoihin päin, ei koskaan toisin päin. Tauti lähtee pois vain jalkopäästä. Tässä vaiheessa kurssia ymmärsin, että ilmankos...!

Jos kerran jaksoit lukea tänne saakka, niin tässä pari linkkiä lisäopintoja varten:




Eliaksen sanoin: "Sairasten hoitajan pitää olla raittiin, wahwan ja siiwollisen, selwän, walppaan, kärsiwällisen, wähäpuheliaan, rehellisen ja taitawan ihmisen." Lönnrothin kirja lähes kokonaisuudessaan tuolla yllä mainitussa linkissä (sivupalkissa Kotilääkäri).
 



Ote Forsiuksen artikkelista Karhu ja kansanlääkintä: "Karhun karvat kelpasivat ihmistenkin vaivoissa: "Jos miesten muna, kalu, ei seisonut tai herpaantui kesken tarvittaissa, parani tämä vika syömällä karhun karvoja tai käärmeen rasvaa." (Mikkeli.) Kynsilläkin oli lääkinnällistä käyttöä: "Karhun kynnellä raavittiin kipeää paikkaa, niin se parani. (Jämsä.)" 

torstai 19. maaliskuuta 2015

Kolme suurta ja suomalaisuus

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta muutaman merkittävän suomalaisen taiteilijan syntymästä. He syntyivät fennomaanisuuden kynnyksellä 1865.



Jotta saisimme paremmin kuvan tuon ajan oloista, kerron ensin mitä maailmalla tapahtui vuonna 1865:
-Yhdysvaltojen sisällissota päättyi
-Ranskaa hallitsi Napoleon III
-Suomi sai keisarillisella manifestilla kunnallisasetuksen
-Kiinassa käytiin toista Oopium-sotaa
-Italia yhdistyi yhdeksi valtioksi
-Lewis Carroll julkaisi Liisan Seikkailut Ihmemaassa -kirjan
-Syntyivät Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen

Millainen suomalainen identiteetti olisi ilman heitä? Monenko meidän kansallisidentiteettiin he ovat vaikuttaneet? Vai moniko meistä tuntee heidän olevan vain koulun historian tuntien pakkopullaa? Tein testin, jonka uhreina olivat (jälleen) avokkini ja 13-vuotiaamme. 

Sibeliuksen musiikin soidessa avokkini kuulemma heti ajattelee Suomen itsenäisyyttä, kuinka kovan työn takana Suomen itsenäisyys on ollut. (En edes soittanut Finlandiaa, vaan jonkun tuntemattomamman vilukonserton.) 13-vuotias sen sijaan huudahti: "Ei tätä!" Kysyin, onko hän kuullut "tätä" jossain, mihin hän vastasi, että koulussa AINA, jopa opettajan soittoäänenä on Sibeliusta. Kuinka positiivista, että hän tunnisti viulukonserton Sibeliuksen sävellykseksi! Mutta hänen mielestään musiikki sopisi korkeintaan jonkun tylsän, vanhan elokuvan taustamusiikiksi. Kuten arvasin pakkopullaahan se…


Pekka Halosen Kaskenpolttajat ei ole vaikuttanut avokkini kansallisidentiteettiin niin vahvasti kuin seuraava taiteilija, mutta Halosen valokuvamaiset teokset kertovat hänelle kuulemma sen, keitä me loppujen lopuksi olemme. Tunne historiasi, tunnet itsesi, hän totesi. 13-vuotias katsoi Halosen Kaskenpolttajia kuin kansakoululaiset aikanaan koulutaulua. Hän sanoi oppineensa Halosen taulusta koulussa sen, mitä kaskenpolttaminen on ja kuinka kovaa työtä se on ollut. Hän myöntää, että Suomi ei olisi Suomi, jos ennen vanhaan ei olisi tehty niin kovia hommia. Mutta 13-vuotias ei näe mitään rahallista arvoa kuvalla, eikä hän olisi tiennyt kuka sen on maalannut. Yhtä hyvin Pekka Halonen olisi voinut olla hänelle ex-presidentin mies.


Akseli Gallen-Kallelan taulusta avokkini sanoi: "Nimenomaan se, että Gallen-Kallela on ammentanut aiheensa Kalevalasta, on antanut kuvat minun omille juurilleni. Hän kuvaa suomalaista sielua." Kauniisti sanottu, sillä edelliseen taitelijaan nähden Gallen-Kallelan aiheet ovat enemmän mielikuvituksen (omaa tai ammennettua) tuotetta, siten varmasti myös enemmän sielunmaisemia kuvaavia. 13-vuotiaankin identiteettiin yllä oleva Gallen-Kallelan taulu on vaikuttanut. Hän muisti, että 5-luokan historiankirjassa kyseinen kuva oli sivulla 15. Ainon tissit kun kuulemma olivat historiantuntien pelastus. (Mielipide julkaistu lausujansa luvalla).

Omat mietteeni osuvat johonkin edellä esitettyjen mielipiteiden välimaastoon. Aivan niin isänmaallisia ajatuksia ne eivät minussa herätä kuin avokissani. Toisaalta en osaa, enkä haluaisikaan, suhtautua mihinkään niistä niin välinpitämättömästi kuin 13-vuotias. Yritän vain ajatella neutraalisti. Nämä kolme ovat mielestäni kyllä suuria taitelijoita upeine lahjoineen ja he ovat tehneet uranuurtavia tekoja. Etenkin Halonen, jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena "talonpoikaistaustaisena" taiteilijana. Siltikin taiteilijoina he ovat mielestäni "vain" antaneet jotain luovuudestaan. Ja sehän on sattuman kauppaa, kuka antaa ja kuka ei. Ensiksi jaetaan arpoja: kenellä luovuuden lahja on, saa osallistua arvontaan, ja kenellä ei ole edes lahjoja, ei saa edes arpaa. Toiseksi arpalipun saaneiden kesken suoritetaan arvonta. Se, jolla on/oli mahdollisuus alkaa taiteilijaksi, saa voittoarvan. Toinen puoli arvoista on tyhjiä.

Tänään on muuten Minna Canthin päivä. Hänellä oli lahja - hän sai siis arvan. Hänellä oli myös mahdollisuus - hänen arpansa oli voittoarpa. Tietäisitpä Ulrika Wilhelmiina, että olet ainoa nainen suomessa, joka on saanut ikioman liputuspäivän. Työsi naisten tasa-arvon ajajana ei mennyt hukkaan. 


lauantai 14. maaliskuuta 2015

 Moodin vaihto: kirjailijasta kirjanpitäjäksi

 
Törmäsin sattumalta seikkaan, että yksi meitä kaikkia koskettava laki on monelle kohtalaisen tuntematon.  Ja koska olen luonnoltani niin äiti, haluan opettaa tämänkin asian. Jos alla oleva ei ole kylliksi selkeästi kerrottu, tai se muuten herättää lisäkysymyksiä, laittakaa niitä ihmeessää sähköpostiini.

Lyhyt oppimäärä arvonlisäverotuksesta:

Arvonlisävero on kulutusvero, joka on lisänä tuotteiden hinnassa. Se on yrityksissä läpikulkuerä, joka tulee asiakkailta ja menee valtiolle tai niille, joilta yritys ostaa tuotteita tai palveluita.

Arvonlisäveron lopulliseksi maksajaksi jää aina kuluttaja. Yrityksethän saavat vähentää ostohinnoissaan olevan arvonlisäveron myyntien hinnoissa olevasta arvonlisäverosta ja tilittävät valtiolle näiden erotuksen. Mikä on tietysti aivan oikein, muutenhan arvonlisäveroa laskettaisiin aina edellisen veron päälle.

Tuotteiden ja palveluiden myyjät tilittävät kuluttajilta keräämänsä veron valtiolle.

->   yrittäjät toimivat siis veronkantajina eli valtion ilmaisina pikku-apulaisina

-> verottajalle se on ilmainen keräyspalvelu, mutta yrittäjille todella kallis toiminto. Arvonlisäveroja pitää erotella hinnasta sekä laskea paljonko tilittää pitää, joten kassaohjelmistot täytyy olla ajan tasalla (ja kun alv-prosentit muuttuvat parin vuoden välein, ohjelmistopäivitykset maksavat). Alv-laki on hankala, sen vuoksi yrittäjän on usein parempi turvautua ammattilaiseen, eli maksaa tilitoimistoille arvonlisäveron räknäämisestä. Ilmoitusmenettely on työläs niille, jotka ovat kuukausi-ilmoitusmenettelyssä. Ja lisäksi valtio on luonnollisesti sanktioinut tämän ilmaiseksi saamansa palvelun niin, että jos yrittäjä laiminlyö avuliaisuutensa (lain sanaa käyttäen: velvollisuutensa), niin yrittäjä maksaa veronkorotuksia, veronlisäyksiä ja viivästyskorkoja. Tulipa vuodenvaihteessä käyttöön jopa verovelkarekisteri, musta lista, johon yrittäjä pääsee, jos veronkantovelvollisuutensa laiminlyö. Kuinkahan kalliiksi koko arvonlisäveron kerääminen todellisuudessa yritysmassalle koituu?

Suomessa on olemassa kolme arvonlisäverokantaa:
24%  yleinen arvonlisäverokanta
14% elintarvikkeiden arvonlisäverokanta
10% matkalipuissa, takseilla, kirjoissa ja lehdissä
0-verollisia ovat terveydenhuoltopalvelut

Jako ei ole noin selvä ja yksinkertainen, vaan arvonlisäverolaki on erittäin yksityiskohtaisesti säädetty sisältäen lukuisia tarkkoja luetteloita siitä, mikä on milläkin kannalla verotettava tuote tai palvelu, sekä siitä mille tietylle kaudelle kyseinen osto tai myynti kuuluu ilmoittaa. Puhumattakaan lain määräyksistä kansainvälisen kaupan arvonlisäverotuksen suhteen. Jatkuvat valvonnan lisäykset ja pikkutarkennukset lakiin vain lisäävät veronkerääjien (=yrittäjien) tuskaa. Esimerkiksi rakennusalan käännetty verovelvollisuus (= ostajayritys tilittää alv:n valtiolle, kun yleensä sen tilittää myyjäyritys), joka laadittiin harmaan talouden kitkemiseksi, monimutkaisti ja nippelisääti todella montaa arvonlisäverotuksen kohtaa. Myyjä ei siis laita arvonlisäveroa niihin myynteihin, jotka hän myy toiselle rakennuspalveluja myyvälle yriykselle. Mutta kun ostajayritys saa arvonlisäveron myös vähentää, ei tilitettävää veroa synny tällekään yritykselle, vaan ilmoituksella tilanne on plus/miinus. Ilmoittaa verot kuitenkin täytyy, ja lain myötä tulikin arvonlisäveroilmoitukselle kolme uutta ruutua, joihin numeroita saapi tämän osalta syötellä.

Lakia säädettäessä on kuitenkin ymmärretty, että aivan pienille yrityksille valtion veronkantotehtävä on ylivoimainen, joten määrättiin ALV-velvollisuuden alaraja, joka tällä hetkellä on 8.500 euroa vuodessa. Toisin sanoen, jos liikevaihto jää tämän alapuolelle, ei yritys ole veronkeräysvelvollinen. (Liikevaihto=myynti). Hankalaa tässä on se, että yrittäjän pitää etukäteen tietää, jääkö myynti tuon alle vai ei. Sillä jos raja ylittyy, pitää arvonlisävero tilittää koko vuodelta. Oliko yrittäjä osannut ottaa sen huomioon hinnoittelussaan? Myikö hän tuotteen verottomaan vai verolliseen hintaa? Sillä ei ole merkitystä, hän maksaa arvonlisäveron kuin se olisi sisältynyt myyntiin. Toisaalta, jos yrittäjä keräsi ja tilitti arvonlisäveroa, mutta 8.500 euroa vuodessa ei tullut täyteen, hän saa kaiken veron takaisin (laskettuaan - ilmoitettuaan - maksettuaan - anottuaan sen).

Toinen tärkeä liikevaihtoraja on 22.500 euroa vuodessa. Se on Arvonlisäveron alarajahuojennukseen oikeuttavan liikevaihdon määrä. Ja sama suomeksi: Lakia säädettäessä on haluttu huomioida pieniä yrityksiä sillä, että 8.500 - 22.500 euron vuodessa myyvien yritysten arvonlisävero on portaittain kevennettyä. Tietyllä mielenkiintoisella kaavalla laskettuna alle 22.500 euron liikevaihdon jäävät yritykset saavat alarajahuojennuksena osan jo maksamastaan arvonlisäverosta takaisin. Alarajahuojennusanomuksen voi tehdä vain tilikauden jo päätyttyä, eli kerran vuodessa. Laskentakaava toimiin siten, että jos liikevaihto jäi alle 8.500 euron, palauttaa valtio kaiken yrittäjän maksaman arvonlisäveron takaisin.

vero – (liikevaihto – 8 500) x vero             
14 000

Mutta vero piti jo maksaa. Arvonlisäveron myötä valtio myös lainaa (minimaallisella korolla) rahaa yrityksiltä. Rakennusalan käännetyn arvonlisäverotuksen myötä myös kohtalainen osa yrityksistä lainaa rahaa valtiolta. Sillä jos myynnissä ei ole lainkaan arvonlisäveroa (koska sen ilmoittaa ja maksaa ostaja), saa yritys kaiken ostoissaan maksamansa arvonlisäveron valtiolta palautuksena. Mutta sekin vero piti jo maksaa, ostetun tuotteen hinnassa.

Suomen lait ovat kaikille samat, ja arvonlisäverotuksessa se tarkoittaa sitä, että Keskolla ja Torikauppias Makkosella on täysin samat säännöt arvolisäveron keräämiseen, laskemiseen, ilmoittamiseen ja tilittämiseen. Vaikka se on puhdasta tasa-arvoa, se tuntuu silti epäoikeudenmukaiselta juuri keräystaakan vuoksi. Pitää ottaa huomioon, että Suomessa talouslakeja säädettäessä on vuosien ajan kysytty mielipidettä myös Kirjanpitolautakunnalta sekä Taloushallintoliitolta. Lainsäätäjä on halunnut kuulla, kuinka lait käytännön tasolla toimisivat. MUTTA tilanne on sama, kuin kysyisi suutarilta, kuinka monet kengät ihminen vuodessa tarvitsee. Taloushallintoliittohan söisi jäsenistönsä leipää, jos ilmaisi mielipiteenään, että byrokratiaa pitää vähentää ja arvonlisäverotusta helpottaa. Eikö?

Joidenkin puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa olen huomannut ehdotuksia siitä, että arvonlisäveron alarajahuojennuksen liikevaihtorajaa pitäisi nostaa. Silloin arvonlisäverotus kevenisi portaittain, ja yritykset saisivat palautusta kerran vuodessa - jo maksamaansa veroa. Mielestäni järkevämpi vaihtoehto olisi nostaa arvonlisäverovelvollisuuden rajaa 8.500 eurosta ylöspäin, jolloin kaikista pienimmät yritykset vapautettaisiin koko veronkeräystaakasta. Se tuottaisi näille yrityksille todellista hyötyä laskentatoimen säästöinä.

Itse veronhan, tai sen poisjäämisen, ei pitäisi tuoda hyötyä yritysten kannattavuuteen, sillä kuten tämän tekstin alussa sanoin arvonlisävero on yrityksissä vain läpikulkuerä. Keksinpä tähän esimerkin: Meillä on nämä jo mainitut Kesko sekä Torikauppias Makkonen, jotka kumpikin myyvät perunoita. Keskon liikevaihto ylittää arvonlisävelvollisuuden alarajan, mutta Makkosen liikevaihto ei. Näin ollen Makkosen ei tarvitse laittaa hintaansa arvonlisäveroa, vaan hän voi myydä perunat hintaan 1 rahaa/kg, siinä missä Keskon on pakko laittaa hintaan 14%:n arvonlisäveroa, jolloin Keskossa perunat maksavat 1,14 rahaa/kg. Jotta Makkonen hyötyisi siitä, että hän ei ole arvonlisäverovelvollinen, hänen pitäisi myydä perunat jollain yli 1 rahan hinnalla. Uskotteko, että hän saisi yhtäkään pottua myytyä? Ja jos saisikin, niin sellaisen laadun, palvelun ja yksilöllisyyden soisikin maksaa enemmän, jolloin hinnan ero Keskoon nähden ei silloin enää syntyisikään arvonlisäverosta.


lauantai 7. maaliskuuta 2015

Mielikuvituksen voittokulku

Tekstin viimeistely on hidasta ja työlästä ja se on muuttanut luovan kirjoittamisen raa'aksi työksi. Kun aivot vain loisivat uutta, on jo kertaalleen keksityn tarinan uudelleen kirjoittaminen turhauttavaa. Aivoni eivät lepää, ajatukset pakenevat mielikuvitusmaailmaansa. On mahdoton olla arjessa läsnä, henkisesti. "Kuulen kyllä", on tuttu lausahdus kotonamme näinä aikoina, toden totta. Kaiken sen ajan, kun en editoi Perintöä, aivot käyttävät uuden tarinan luomiseen. Leipätyö numeroineen ja byrokratioineen on ainoa, joka hetkellisesti sammuttaa luovuuden.



Millaista mahtaakaan olla kanssani eläminen? Saatan yhtäkkiä täysin nykymaailmasta irrallisena kommenttina heittää vaikkapa: "Jos metsässä olisi susikuoppa, ja putoaisit sinne, mitä tekisit?" (Näsäviisain perheestämme vastaa tietysti: "Soittaisin isälle ja alkaisin odotellessa selata Facea."  Johon vastaan turhautuneena: "…rautakaudella!") Mutta avokin kanssa alkaa keskustelu kymmenistä eri vaihtoehdoista. Tai saatan kesken avokin puhetta nykypolitiikasta todeta, että Urolla ei ole tuotakaan ongelmaa (sote-uudistusta).



Mielikuvitustani ruokkivat monet asiat - ja helposti. Kuten nämä:



-Amerikan alkuperäiskansojen DNA:ta on löydetty islantilaisista, siten että viikinkien on pitänyt tuoda naisia mukanaan Amerikasta Islantiin. Minkälainen kokemus se on naisille ollut? Olivatko he orjia vai rakastuivatko he? Millaista elämä on, kun kaikki tehdään eri tavoin, mihin olet tottunut? Koko elämä koetaan eri tavalla? Tuohon aikaan jo perheestä ja suvusta yksin eroon joutuminen on ollut ihan muuta, mitä tänään. Kävikö naisille, kuten minulle muuttaessani Toijalasta Valkeakoskelle rakkauden perässä - mikä valtava kulttuurishokki.




-Työkaverin kanssa lounastauolla leikimme ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos joku rautakautinen soturi siirtyisi nykypäivään. Ehkä jumalat olisivat antaneet hänelle vielä yhden mahdollisuuden, ja hän tupsahtaisi vaikka Turun Vanhalle suurtorille. Ihmiset ihmettelisivät maassa makaavaa rautapaitasta miestä miekkoineen. He sanoisivat: "Pyh, joku sammunut elävöittäjä." Ja jättäisivät miehen oman onnensa nojaan. Miltä maailma näyttäisi hänen silmissään? Mikä huvittaisi? Mikä suututtaisi? Mikä ihastuttaisi? Vanha, kulunut aihe, mutta suomalaisuuden näkökulmasta aika vähän käytetty. Olemme niin yksitotisia, että harvoin parodioimme?




-750 vuoden tienoilla rakennettu buddhalaisluostari (yleisin oletus) Siperiassa… Tuolloin buddhalaismunkkeja lähti ympäri Aasiaa perustamaan luostareita. Tämä paikka kuitenkin hylättiin. Elämä pohjoisissa saattoi olla liian raakaa ja työlästä. Millainen mies tehtävän sai? Kuinka hän taisteli annetun tehtävän onnistumisen puolesta? Ja mikä pettymys, kun se ei onnistunut? Vai hyökkäsivätkö suomalaissukuiset heimot heidän luostariinsa ryöstäen sen kuin viikingit Lindisfarnen? Uron jatko-osan jatko-osa? Koltiainen tuumisi: "Hmph... aika hiivatun kaukana se paikka - mutta tulihan käytyä."




sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Faktaa vai fiktiota?


Fiktiivisen tarinani Urolla on omaisuutta. Onhan hän suuri päällikkö ja "maailmaakin" on tullut kierreltyä. Omaisuutta on vain sattunut löytymään matkan varrelta, vaikkei kukaan opettanutkaan Uroa ryöstelemään. Omaisuutta on jopa siinä määrin, että joku koelukijoistani kyseenalaisti, voisiko se olla mahdollsita. (Viitaten väitteeseeni, että kaikki tarinani tapahtumat ovat teoriassa mahdollsia Uron aikaan.) Sen vuoksi todistelen tähän muutaman seikan.

 

Rautapaita / rautalenkkipaita / rautalamelliliivi



Gallialais-roomalainen patsas, Calvet-museo, Avignon, Ranska

Litteäksi taotuista ja niittaamalla suljetuista rautalenkeistä tehtyjä suojia on käytetty jo roomalaisajalla (Rustoiu 2006:50), joten varmasti sellaisia on päätynyt hämäläissoturimmekin käsiin. 

 Taotut, niittaamalla suljetut lenkit:


Hopeat / kolikot / maksutankohopeat / korut

Kaikki Suomesta löytyneet rahakätköt on kätketty 1000-luvun jälkeen. Kuitenkin kalmistoista on löydetty rahoja, jotka on peräisin 400-700-luvusta alkaen (Kansallismuseo), lähinnä naisten koruissa. Roomalaisia ja bysanttilaisia kolikoita historioitsijat sanovat kulkeutuneen Suomeen ja Hämeeseen kauppiaiden välityksellä. Koska Uro on myös kauppias, hänellä kolikoita on. On mainittava, että Uro on myös kohtalaisen pihi ja ehkä hivenen ahnekin, joten hänen kolikoitaan ei laiteta turhuuksiin, kuten kaulakoruihin. Sen sijaan Uro käyttää niitä säästelemättä tärkeämpiin tehtäviin, kuten jumalien lepyttämiseen tai lahjomiseen. Eli nakkelee niitä Vanajan tai meren aaltoihin, tai peittelee kalmiston multiin.

Luin raha-aiheesta todella paljon taustoja sekä netistä että kirjoista. Silti minulla ei ole heittää todellista faktaa, esim. hautalöytöä Rapolasta. Uskon kuitenkin, että Uron hopeat voivat olla mahdollisia. Hopea on kuitenkin uusiokäytettävä materiaali, olisiko kaikki jäänytkään sinällään meidän löydettäviksemme?

Nuori Uro on myös koreilija, ehkä itsetunto vaatii vielä pönkittämistä ulkoisilla vallan ja vaurauden merkeillä. Ja nuoruuden ujoudessa rakkautta tai kiitollisuutta on helpompi osoittaa antamalla naiselle koruja, kuin sanomalla asia suoraan. Koska olen itsekin vain nojatuoliarkeologi, en voi suositella lukijoillekaan aiheesta muuta kuin kirjallisuutta tai netin penkomista. 

Tämä on hyvä paikka aloittaa:

 

Purret / alukset / venhot / veneet / laivat

Tässä kohden saatan olla eniten hakoteillä, sillä on totta että Vanahalle pääsy on vaikea. Aluksia on pitänyt vetää joko Kokemäenvesistön koskissa tai eteläisen reittien vedenjakajien ylityksissä. Ja silti Uron alukset ovat kohtuullisen suuria. Kuitenkin niiden syväys on matala, joten rohkenen väittää, että rautakautisilla vedenkorkeuksilla Uron alusten liikkuminen Vanajalla voisi olla teoriassa mahdollista. Enkä missään vaiheessa väitäkään, että se olisi helppoa, se on vain arkea. Ja pursi on Urolle kuin auto tämän päivän nuorelle miehelle: välttämätön, kallisarvoinen rakkauden kohde, jota ilman jää kotimäen vangiksi. 

Veneiden/laivojen rakennetietoja opiskelin mm. Longship Company Ltd:n sivuilta löytämästäni Laivan käsikirjasta. Heillä on kolme eri kokoista viikinkiajan mallien mukaan rakennettua replicaa.

Mielenkiintoinen sivusto, johon voi upota päiväkausiksi lueskelemaan...
Tässä viikinkilaivoista (sorry, vain englanniksi):