Pyhän Valentinuksen markkinoilla
Eilinen ystävänpäivä kului leppoisissa tunnelmissa Jyväskylässä Pyhän Valentinuksen talvimarkkinoilla. Oli kiva kertoa kirjaprojektistani, kun ihmiset vaikuttivat olevan siitä niin aidosti kiinnostuneita. Kuinkahan mahtavaa onkaan myydä valmista kirjaa, sitten kun se julkaistaan?
Tämäkin oppinut herrasmies oli hyvin kiinnostunut projektistani.
Pyhän Valentinuksen talvimarkkinat järjestettiin nyt ensimmäisen kerran. Järjestelyt olivat toimivat, miljöönä kaunis Villa Jääskelä ja esiintyjätkin loistavat. Myimme sisareni valmistamia viikinki- ja keskiaikavaatteita - tai yritimme myydä. Asiakkaita nimittäin oli melko vähän. Meille siitä ei ollut niin suurta haittaa, koska tuotteemme, sekä vaatteet että Uron Mesenaatti-projekti ovat netissä. Meille tärkeintä oli saada näkyvyyttä. Ainakin tämän blogin kävijätilastoiden mukaan eilinen päiväni oli hyvinkin kannattava.
Musiikista huolehti Härkätien Leikarit, joka itse asiassa on ystäväperheeni ajalta ennen kuin edes itse harrastin historianelävöittämistä.
Markkinat järjesti:
Seuranani oma siskokulta:
Paikkana oli:
Muusikot:
Esiintyjät mm:
Koko matkamme oli tarkoitus olla huvimatka, ja siinä onnistuimme ällistyttävän hyvin. Hermot pysyivät löysinä ja mieli korkealla, vaikka olikin aikainen herätys, pitkä matka, kehno keli, kipuja ja särkyjä, ohittelevia tai hidastelevia kanssa-autoilijoita ja kahdenkymmenen kilometrin harhaanajo. Puheenaiheemme nykypoliitikoista herätti ajatukseni kymmenestä teesistä, joiden kanssa aivoni askartelivat yölläkin. Palaan vielä aiheeseen tuonnempana, mutta tässä kysymyksiä, joihin olisi löydettävä vastauksia: Miksi vanhuksillamme on nälkä? Miksi meillä on kuntia? Miksei päivähoito ole tasapuolisesti kaikkien lasten oikeus? Miksi poliitikkomme eivät uskalla päättää? Miksi me olemme lampaita, emmekä tohdi enään nousta barrikaadeille? Mihin veroeuromme valuvat? Millainen alkurähjähdys pitäisi tulla, jotta uskaltaisimme uudistaa ajatusmallimme (valtion johtamisesta)?
Tänään oli pojanpoikani ristäiset. Kun pieni Aimo sai perintönimensä, mieleeni nousi kuin kummituksena pätkä Helena Anhavan runoa: "... Joka kerta kun poika syntyi, minä ajattelin: sodalle en sitä anna, minä vaikka piilotan sen." Eikä kastepappi helpottanut oloani, kun kertoi erään isoisän sanoneen: "On vaikea antaa mitään elämänohjetta lapsenlapsilleen, kun joutuu jättämään tämän maan heille niin paljon huonommassa kunnossa, kun on sen itse saanut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti