keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Liian vakavaa?


Kävipä tänään hassusti! Osallistuin allekirjoituksellani adressiin, jolla osoitetaan halua kuulla radiossa myös Raamattu kannesta kanteen. Kun adressin jakoi faceen, tuli automaattisesti näkyviin teksti: "Kun kerran Koraani... Enpä hoksannut, että tuosta syntyi vastakkainasettelu. Tasa-arvoisuuden nimissä ajattelin allekirjoittavani.

Mutta sain kuulla, että tasa-arvoa ei ole se, että kaikkien uskontokuntien pyhät tekstit luettaisiin radiossa. Kysyin kirjoittajalta, että eikö? Mitä tasa-arvo sitten on? Sain vastauksen: "Sitä, että jokaisella on mahdollisuus ja oikeus harjoittaa omaa uskontoaan eikä joutua syrjityksi sen takia."

Minusta tasa-arvoa olisi juuri se, että  k a i k k i e n  uskontokuntien pyhät tekstit luettaisiin radiossa. Mielellään vielä omien uskontokuntien fanaatikkojen kommentoimina. Kaikkien kymmenien eri suuntauksien fanaatikkojen per uskontokunta. Kuinka he tekstinsä ymmärtävät, ja miten ne vaikuttavat heidän arkielämäänsä? Näkökulmansa saisi esittää myös aito ateisti. Hän, joka sanoo, että kysymys ei ole siitä ettei hän usko jumaliin tai korkeampiin voimiin. Vaan siitä, että ei ole olemassa vastakkain asettelua uskoa - ei uskoa. Hän, joka tietäisi aivan varmasti, että uskoa ei ole olemassa.

Eräs "uskovaisten vihaaja" sanoi minulle kerran, että hän uskoo mieluummin vaikka pihakoivuun, kuin jumalaan. Sanoin, että jos hän saa pihakoivulta saman, minkä toiset jumalaltaan, niin hän on aivan yhtä uskovainen, kuin muutkin. Myöhemmin ymmärsin, että hän uskoi vain itseensä. Loppujen lopuksi sama asia? Jos hän saa saman itseltään, kuin muut jumalaltaan, hän lie yhtä uskovainen kuin muutkin.

Tiedän, että sohaisen ampiaispesää, mutta kerron kuitenkin. Omalla uskollani Kaikkivaltiaaseen luojaan, Lohdun tuojaan ja Viisaaseen neuvonantajaani, ei ole tuon taivaallisen tekemistä minkään uskontokunnan kanssa. Sen olen oppinut vasta viime vuosina. Siihen saakka uskoin, että kaikkivaltiaani on kristittyjen jumala. Nyt ajattelen, että vaikkei raamattua, koraania, tai mitään muutakaan vastaava tekstiä olisi kirjoitettu, enkä olisi koskaan kuullut jumalista, kaikkivaltiaani ohjaisi minua siitä huolimatta. Kirjat on kirjoitettu aikansa normistoiksi, tänään ne on korvattu lakipykälillä - ja niitä riittää. Eikä niiden noudattaminen ole uskonasia.

Vaikka ei olisi kristinuskoa, buddhismia, islamia, luonnonuskontoja tai muitakaan uskontokuntia, minulla olisi silti sielu. Ihmismielen ydin, joka ohjaisi moraaliani ja tekisi minusta juuri minut. Sieluni kertoo, mistä olen tullut ja mihin menen. Se kertoo, että se ei ole kertakäyttöinen, vaan sillä on tehtävä säilyä lasteni ja lastenlasteni muistoissa, tukemassa ja ohjaamassa.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Velka ja kansantalouden lyhyt oppimäärä


Luin uutisen YLEn sivuilta: maailman velka suhteessa maailman BKT:een vuonna 2014 oli 286%. Suustani tupsahti väistämättä nykyslangilla, että WUT?

En ole taloustieteiijä, mutta voin vilkaista...  kirjoitan ensin Suomen tasolla: säästöillä ei pidemmän päälle makseta valtion velkaa. Velkaa voidaan maksaa kotimaista tuotantoa lisäämällä sekä vientiä kasvattamalla ja saamalla sitä kautta maahamme valuuttaa ulkomailta. Yksikertaistaen, vienti pitää saada nousemaan. Mutta mitä tuotantoa lisäisimme, mistä olisi kysyntää? Meillä on jo kaikkea, liikaakin. Suomea ja maailmaa vaivaa selvästi kysyntävaje. Tai rahan puute.

Maailmanlaajuisesti kääntäen? Minne maailma vientinsä suuntaisi? Mistä saisimme lisää valuuttaa?

Kenelle olemme velkaa? Toisillemme? (pankeille)

Kerron teille lapsena isältäni kuulemani vanhan (ja kuluneenkin) tarinan velan maksamisesta:

Turisti saapui kylän hotelliin. Hän kuulee huoneen maksavan 100 markkaa ja ihmettelee sen olevan liian kallis. Hän jättää 100 markkaa tiskille pantiksi ja lähtee hissipojan kanssa katsomaan onko huone hintansa väärtti. Hotellin johtaja lähtee saman tien satasen kanssa lihakauppiaalle maksamaan velkaansa.
Lihakauppias juoksee maajussin luokse ja maksaa samalla setelillä tälle velkansa edellisestä sianporsaasta. Maajussi ajelee Trabantillansa paikalliselle huoltamolle ja maksaa sinne velkansa. Huoltamoyrittäjä nuuhkaisee seteliä ja vie sen kylän ilotytölle maksaen tälle 100 markan velkansa edellisen yön iloista.
Ilotyttö riemuitsee ja hyppelehtii hotelliin maksamaan sinne 100 markan velkansa. Hotellinjohtaja laittaa setelin takaisin tiskille juuri kun turisti palaa vastaanottoon. Hän ei pitänyt yhdestäkään huoneesta ja ottaa 100 markan setelin matkaansa kohteliaasti kumartaen.

Paljonko maailman velka pienenisi, jos tuon saman kierron tekisi maailman velan suhteen? Kuulen, kuinka sanotte, ettei asiaa voi noin aivottomasti yksinkertaistaa. Sen vuoksi teidän kiusaksenne yksinkertaistan lisää:

Raha = velkakirja. Tekemääni työtä vastaan, saan työnantajaltani velkakirjan, jolla saan sähköä sähkölaitokselta ja ruokaa ruokakaupasta. Ensimmäiset tunnetut kolikot lyötiin 600-luvulla eKr Lyydian valtakunnassa, nykyisen Turkin alueella. Sitä ennen maksuvälineenä käytettiin nahkoja tai vaikka simpukankuoria. Rahan keksimisen myötä asioille alettiin antaa tiettyjä arvomääriä.

Vero = Kolmanneksen työstäni teen yhteisen hyvän puolesta. Työnantajani jakaa osan velkakirjastani kunnalle, valtiolle, eläkeyhtiölle, työttömyysvakuutusmaksurahastolle ja tapaturma- sekä ryhmähenkivakuutusyhtiölle. Panostani vastaan saan ajaa alfaltoidulla moottoritiellä ja käydä Kansallismuseossa.

Jos julkiselta sektorilta säästetään, se käytännössä tarkoittaa säästöä julkisen sektorin vaatimista työpanoksista. Aivottomasti yksikertaistettuna kävisi niin, että sairaanhoitajaksi opiskeleva tyttäreni ei työllistyisikään valmistuttuaan, vaan jäisi työttömäksi, eikä häneltä liikenisi osuutta yhteisen hyvän pussiin. Eli hän jäisi julkisen sektorin taakaksi. Julkisen sektorin leikkausten jälkeen ennemmin tai myöhemmin en voisi enää ajaa hyväkuntoisella tiellä, ja tienhoitaja olisi muiden mukana julkisen sektorin taakkana.

Todistelinko tarpeeksi? Tätä maata ei nosteta säästöillä. Emme selviä veloistamme, jos emme saa maahamme rahaa rajojen ulkopuolelta. Jos valtiolla on tässä mitään roolia, niin sen tulee tukea investointeja, tai investoida itse työllistäviin projekteihin.

Koska valtion luoma toimintaympäristö on maassamme toimiville yrityksille tasapuolisesti kaikille sama, ja jotkut yritykset edelleen ovat sekä kannattavia että vakavaraisia, on niiden toisten yritysten syytä katsoa peiliin. Yritysten ei tule odottaa tukea valtiolta, vaan toimia itse kylliksi tehokkaasti ollakseen kannattavia. Yritysten pitää itse toteuttaa oma kasvunsa. Se nähtiin viimeistään nyt päättyvällä vaalikaudella. Oli nimittäin niin, että edellisten eduskuntavaalien jälkeen yrittäjäjärjestöt riemuitsivat yrittäjien vaalivoitosta, eduskuntaan valittiin ennätysmäärä yrittäjiä. Mikäs heidän asioissaan muuttui paremmaksi? Muuttuiko Suomen yrittäjäilmapiiri paremmaksi? 

Noup.

Lapsilleni tiedoksi: BKT = kotimaisen tuotannon mitta kokonaiskansantaloudessa. (Kokonaiskansatalous on siis BKT + tuonti.)

"En ole taloustieteiljä, mutta voin vilkaista..." = viittaus vanhaan sanontaan gynekologista.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kirjan vuosi - kirjan vuoksi

Tänä vuonna vietetään ensimmäistä kertaa Kirjan vuotta. Kirjan vuodessa on monta yhteistyötahoa, jotka kokoontuvat yhteisen ilmeen alle näyttämään, kuinka paljon kirjallisuudessa ja kirja-alalla tapahtuu. Olen ilolla mukana kertomassa Mesenaatti-projektistani. 

Kirjan myynnissä pitää olla nopea ja näkyvä, sillä kirjoja julkaistaan niin paljon, että vaatimattomuudella hautautuu uusien alle todella nopeasti. Kirjan elinkaari on nykypäivänä kovin lyhyt. Palkittuja kirjoja myydään hurjilla alennusprosenteilla heti julkaisuaan seuraavana talvena. Mikä tämän hetken uutuuksista mahtaa olla tulevaisuuden klassikko? Kirjafriikkinä oikein ärsyttää, kun ei millään ehdi lukea kaikkia, mitkä haluaisi.

Mitä kirja sinulle antaa?

Minulle kirjat antavat uusia maisemia, erilaisia ihmismieliä ja uudenlaisia suhtautumisia arjen asioihin. Kirjat antavat faktatietoja, mielikuvitusta ruokkivia utopioita ja matkoja toisiin maailmoihin. Ne avartavat ja leventävät katsantokantaa. Kirjat rikastuttavat kieltä, herättävät uteliaisuutta ja virkistävät aivoja. 

Ja tuosta kaikesta yhä useammat jättäytyvät vapaaehtoisesti ulkopuolelle. Kotonani asuu 13-vuotias. Hän on älykäs ja nokkela, hän tarkastaa kaiken välittömästi älypuhelimensa nettiyhteydellä monesta eri lähteestä ja todistaa väitteensä faktaksi, ennen kuin olen ehtinyt edes epäillä sen todenperäisyyttä. Hän tietää asioista, joista ikäpolveni ei 13-vuotiaana ollut edes kuullut (ehkä niitä ei edes ollut). Hän tutkii sairaudet, sivistyssanat, koneiden toimintamekanismit ja käyttöohjeet, laikipykälät ym. ym. Mutta KIRJAA en saa häntä lukemaan, en yhtä ainoaa fiktiivistä teosta... 

20-vuotiaani ei lue sen enempää. Hän mieluummin seurustelee, enimmäkseen somessa. Hän katsoo fiktiot Netflixistä. Olen yrittänyt sanoa, että lukisi ne kirjoista ja ruokkisi aivojensa mielikuvitusnystyröitä, mutta se on kuulemma työlästä. Jossain nuoruuteni koulutuksessa - kas kun on jotain jäänyt mieleen - puhuttiin aivojen passiivisesta ja aktiivisesta ruokkimisesta. Lukeminen ja musiikin kuunteleminen (keskittyen vain musiikkiin) ovat aivoja aktivoivia viihdemuotoja. Elokuvat mainittiin passiivisena viihdemuotona, koska liikkuva kuva on aivoille kuin valmiiksi pureskeltua ruokaa.

Joten Kirjan vuoden kunniaksi, tarttukaa kirjaan!

Minulla tällä hetkellä menossa Tuomas Hopun Tampereen naiskaarti - Myytit ja todellisuus
-> ruokkii aivojani seuraavan oman fiktioni varalle. Vaikka aikaa lukemiseen tällä hetkellä on päivän viimeiset kymmenen minuuttia - ennen nukahtamista.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Pyhän Valentinuksen markkinoilla

Eilinen ystävänpäivä kului leppoisissa tunnelmissa Jyväskylässä Pyhän Valentinuksen talvimarkkinoilla. Oli kiva kertoa kirjaprojektistani, kun ihmiset vaikuttivat olevan siitä niin aidosti kiinnostuneita. Kuinkahan mahtavaa onkaan myydä valmista kirjaa, sitten kun se julkaistaan?


 Tämäkin oppinut herrasmies oli hyvin kiinnostunut projektistani.

Pyhän Valentinuksen talvimarkkinat järjestettiin nyt ensimmäisen kerran. Järjestelyt olivat toimivat, miljöönä kaunis Villa Jääskelä ja esiintyjätkin loistavat. Myimme sisareni valmistamia viikinki- ja keskiaikavaatteita - tai yritimme myydä. Asiakkaita nimittäin oli melko vähän. Meille siitä ei ollut niin suurta haittaa, koska tuotteemme, sekä vaatteet että Uron Mesenaatti-projekti ovat netissä. Meille tärkeintä oli saada näkyvyyttä. Ainakin tämän blogin kävijätilastoiden mukaan eilinen päiväni oli hyvinkin kannattava.

Musiikista huolehti Härkätien Leikarit, joka itse asiassa on ystäväperheeni ajalta ennen kuin edes itse harrastin historianelävöittämistä.  

Markkinat järjesti:

Seuranani oma siskokulta:
Eve  

Paikkana oli:

 Muusikot:

Esiintyjät mm:

Koko matkamme oli tarkoitus olla huvimatka, ja siinä onnistuimme ällistyttävän hyvin. Hermot pysyivät löysinä ja mieli korkealla, vaikka olikin aikainen herätys, pitkä matka, kehno keli, kipuja ja särkyjä, ohittelevia tai hidastelevia kanssa-autoilijoita ja kahdenkymmenen kilometrin harhaanajo. Puheenaiheemme nykypoliitikoista herätti ajatukseni kymmenestä teesistä, joiden kanssa aivoni askartelivat yölläkin. Palaan vielä aiheeseen tuonnempana, mutta tässä kysymyksiä, joihin olisi löydettävä vastauksia: Miksi vanhuksillamme on nälkä? Miksi meillä on kuntia? Miksei päivähoito ole tasapuolisesti kaikkien lasten oikeus? Miksi poliitikkomme eivät uskalla päättää? Miksi me olemme lampaita, emmekä tohdi enään nousta barrikaadeille? Mihin veroeuromme valuvat? Millainen alkurähjähdys pitäisi tulla, jotta uskaltaisimme uudistaa ajatusmallimme (valtion johtamisesta)?

Tänään oli pojanpoikani ristäiset. Kun pieni Aimo sai perintönimensä, mieleeni nousi kuin kummituksena pätkä Helena Anhavan runoa: "... Joka kerta kun poika syntyi, minä ajattelin: sodalle en sitä anna, minä vaikka piilotan sen." Eikä kastepappi helpottanut oloani, kun kertoi erään isoisän sanoneen: "On vaikea antaa mitään elämänohjetta lapsenlapsilleen, kun joutuu jättämään tämän maan heille niin paljon huonommassa kunnossa, kun on sen itse saanut."




perjantai 13. helmikuuta 2015

Juuso Waldenin pöytä


Kävimme tänään istumassa historiallisen pöydän ääressä. Aivan mahtavaa, että Valkeakosken kulttuuritoimisto otti meidät vastaan. Tarkoituksemme oli kysyä, kuinka voisimme tukea toisiamme, minä tuleva esikoiskirjailija ja kaupunki, enkä sisään mennessäni tosiaankaan tiennyt, kuinka olisin asiani kiemurrellut. Minä kun en varsinaisesti ole mikään myyjäihminen. Mutta aivan mahtava, samanhenkinen ihminen pöydän toisella puolella ja lämmin vastaanotto helpottivat kummasti oloa ja asian esittämistä.




Kulttuuritoimiston neukkarin pöytänä on Juuso Waldenin entinen pöytä. Kyllä siinä historiafriikin mielikuvitus lähti lentoon, vähemmästäkin lähtisi. Minkälaista tarinaa mahtaisivat sormeni laulaakaan tämän pöydän ääressä? Syntyisi loistokas tarina työläisperheen noususta, ajasta jolloin Suomella oli edessä pelkkää nousua. Siitä, kuinka perhe sai mahdollisuuden rakentaa ikioman talon tehtaan takaamalla lainalla. Ehkä juuri tämän, jossa nyt asumme?

Hämeenlinnalaisena tehtaantyöläisen likkana tulin Valkeakosken musiikkijuhlille joskus vuonna -75, lauloin silloin kuorossa ja esiintyminen oli isolla lavalla. Muistan sanoneeni jotain paikallisesta hajusta, ja äidin suutahtaneen valituksestani, ...että raha se on joka haisee. No enää ei haise, ei sellu eikä raha. Tehtaita on suljettu ja työttömyys kasvanut sen mukana. Ja edessä näkyy pelkkää laskua edelleen. Hmm .. meidän sukupolvi on saanut sen aikaiseksi?

Tarvittaisiin ehdottomasti pari Waldenia tähän hätiin...


Enemmän Waldenista:



torstai 12. helmikuuta 2015

Muisto - muistijälki - unohtaminen


Kuulin joskus puhuttavan koirilla mahdollisesti olevasta perintömuistista. Se tarkoittaa, että koira voisi muistaa asioita, joita olisi tapahtunut sen vanhemmille esivanhemmille. Uskon, että ihmisilläki on ollut sellainen kyky. Ja jos on ollut, niin mihin se olisi kadonnut? Luulen, että on edelleen. Kuinka paljon sitä pitäisi harjoittaa - ja miten - että sen saisi toimimaan arkielämässä, onkin sitten jo toinen juttu. Kuinka kauan minun pitäisi elää metsässä metsän armoilla, että muuttuisin osaksi metsän elämää?

Mikä muuten olisi perintömuistia, (jos meillä sellainen olisi) ja mikä opittua käytöstä? Ilmeisesti perintömuistin voisi nimetä myös vaistoksi, muistijäljeksi tai vietiksi toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Missä vaiheessa metsäelämääni luonnoton, mutta tietysti terve, pelko muuttuisi luonnolliseksi varovaisuudeksi? Ja siitä vielä askel eteenpäin: missä vaiheessa varovaisuus olisi niin sisäänkasvanut ominaisuus, että se ei hallitsisi koko olemista?

Vastaan heti, kun tiedän. Pääsen tekemään kokeilun sitten kun jään eläkkeelle.

Entä sitten muistomme? Paljonko muistamme itse omakohtaisesti kokemiamme asioita ja paljonko muistoistamme on meille syötetty lapsuduestamme saakka: "Silloin kun olit pieni, leikit aina muovilehmillä." Muistanko omat lehmäni, vai muistanko vain kertomuksen? Ja miksi aivoni näkevät vaivan muistaa ne lehmät? - ja niiden nimet - ja niiden vasikat - ja sen missä järjestyksessä ne piti olla lego-navetassaan?

Tätä piti oikein ihmetellä interwebin ihmeellisestä maailmasta:

Tutkimuksen mukaan muiston syntymisen jälkeen aktivoituu dopamiinipohjainen neuronien mekanismi, joka tuhoaa muiston, ellei siihen liity jotain tärkeää. dDA1-reseptori on vastuussa muiston säilyttämisestä, kun taas DAMB:ia tarvitaan unohtamiseen. Tutkijat myös huomasivat, että mutaatiot jommassa kummassa reseptorissa johtavat joko oppimiskyvyttömyyteen tai tilanteeseen, jossa unohtumista ei tapahdu. Tällaisia tapauksia ovat esimerkiksi niinkutsutut savant-ihmiset, joiden muisti on käsittämättömän laaja.

Eli mitä ihmeen tärkeää niissä muovilehmissä oikein oli?  - siis on?

Kirjoitan tästä aiheesta päivällä käydyn kahvipöytäkeskustelun vuoksi. Työkaverin prioriteettijärjestys on viime aikoina ollut aivan väärä ;) Hän on nimittäin keskittynyt lukemaan alv-lakia Uron sijasta. Hän valitteli, että alv-laki on niin tylsää, ettei se jää päähän. Joten hän pyysi, että kirjoittaisin alv-lain niin mielenkiintoiseen muotoon, että sen muistaisi sen jälkeen aina leikiten. Hän pyysi kirjottamaan URO ja ALV. Sen jälkeen nauroimme ja huokailimme, että miten ihanaa Urolle, kun ei tarvinnut tietää tuon taivaallista mokomista asioista.

Aloin toivoa sitä perintömuistia, jopa sellaista että sen tai sen sisältämät tiedot voisi siirtää toiselle. Tikulla?

Jep jep - vielä tuohon lainaukseen.. joskus tuntuu että minun aivojeni reseptorit päättävät muistaa ja unohtaa aivan vääriä asioita...
  

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Uskontojen kirjo


Uron tarinassa kerron kolmesta eri "uskonnosta" -tai ainakin sivuan niitä. Uro on daanipalkkasoturin kasvattama, joten hänelle Odin ja Thor sekä kuoleman jälkeinen Valhalla on maailmankaikkeuden selittäjänä kiistämätön tosiasia. Aasa-uskoiset viikingit olivat suurta taistelijakansaa suureksi osaksi sen vuoksi, että heille kuoleminen taistelussa oli pyrkimys. Vain taistelijat, ase kädessä kuolevat soturit, pääsevät Valhallaan. Siellä he juhlien odottelevat Odinin joukoissa jumalten sotaa, jonka seurauksena maailma tulee päättymään. Urokaan ei pelkää kuolemaa, vaan toivoo sitä, vaikka onkin vielä nuori mies.

Pitää muistaa, että kyseessä ei todellakaan ole uskon asia. Uro on aivan satavarma, että kuoleman jälkeen hänen asiansa muuttuvat paremmiksi, mitä ne maanpäällä ovat - vaikkeivat ole hullummin täälläkään. Mutta uskon asia on se, mitä hänen sukunsa ja hämäläiset "vanhat" ovat kertoneet. Ne kuulostavat Uron korvissa vain tarinoilta, etenkin kun yksi kertoo toista ja toinen samaa, mutta vähän erilaista. Alkoiko maailma siitä, että sotka muni kultaisen munan Väinämöisen polvelle, vai siitä että joutsen muni sen? Ja miten se siitä pystyi alkamaan?

Uro kuitenkin tietää, että esi-isät valvovat ja turvaavat hänen tekojaan. Hän saa päivittäin apua edesmenneiltä, ja pois lähteneet esi-isät ja ystävät puhuvat hänelle, vastaavat hänen kysymyksiinsä. Pitää vain osata kuunnella. Sen lisäksi Uro noudattaa satoja eri tapoja, joita on nähnyt ympärillä noudatettavan. Koskettamalla oven kamanaa ennen sisään astumista, hän varottaa aitan haltioita. Hän uhraa (yleensä olutta) rantojen mettiäisille ja keitolaisille.

Koska Uro on hämäläisten päällikkö, hän haluaa kunnioittaa miestensä tapoja. Siksi olisi osattava uhrata Turisaalle, Ahdille ja Tapiolle. Onneksi miesten joukossa on osaajia.

Kun Uron matkaan tarttuu pari kristittyä frankkia, heidän jumalansa herättää Uronkin kiinnostuksen, jos vain olisi yhteinen kieli. Tosin jotkut asiat tuntuvat aika uskomattomilta...
 

torstai 5. helmikuuta 2015

Taustat


Olen saattanut täälläkin jo aiemmin mainita ihmetystäni siitä, miksi haluan tarkistaa historiallisia faktoja ja testata kirjoittamieni tapojen toimivuutta niin tarkasti, kun kerran kirjoitan FIKTIIVISTÄ romaania. Kun toisaalta olen satavarma siitä, että lapsuksia tulee tekstiin jäämään väistämättä. On nimittäin aisioita, joista me emme tänäpäivänä yksinkertaisesti vain tiedä mitään.

Kun arkeologit ovat Rapolassa kaivaneet esiin muinaispeltoa, yritin perinpohjaisesti tutkia millä vuosisadoilla pellossa olisi mitäkin kasvia viljelty. Turhaa. Fiktiivisessä romaanissa voisin oikaista kirjoittamalla, että "vilja lainehti", mutta olen välttämättä halunnut kirjoittaa: "ruishalme lainehti". 

Linnavuoren rakentamiseen on tutkijoiden taholta arveltu kuluneen 3-4 vuotta, jos rakentamassa olisi ollut sata miestä. Täysin tarkkaa ajankohtaa ei itse muurin rakentamiselle ole pystytty määrittelemään, niinpä fiktiivisessä romaanissani se rakennetaan juuri Uron isännöidessä Rapolaa. Kirjasta tulisi perin tylsä, jos kuvaisin rakentamista kivi kiveltä ja hirsi hirreltä. Niipä linnoituis vain rakentuu sillä aikaa, kun Uro seikkailee toisaalla.

 
 Linnavuorella, Rauttunselän puolella

Eniten minua huvitti se, että Uron ajautuessa väärään sotaan, Bråvallan taisteluun, tutkin saagoja päivätolkulla, vaikka historioitsija epäilevät koko taistelua olemassa olevankaan. Sekoittelin eri saagoja ja sain Sveanmaan kuninkaan puolisoksi kveeninaisen. Joidenkin saagojen mukaan kun Sveanmaan kuninkaiden kerrotaan hakeneen meren takaa kauniita vaimoja itselleen. Mutta siis huvittavaahan se on, kun todistelen fiktiivisen tarinani historiallisia faktoja toisten fiktiivisillä saagoilla.

Johtuu edellä kuvattu ongelmani siitä, että olen kirjapitäjä, vai siitä että olen historianharrastaja? Historian elävöittäjä pyrkii aina vain tiukempaan autenttisuuteen, ja itse olen siinä asiassa löysimmästä päästä.

Uron tarinassa olen kuitenkin yrittänyt luoda taustat niin, että se ainakin olisi voinut olla mahdollista. Kuitenkin toisaalta ajattelen, että nuoret ovat olleet nuoria silloinkin. Jos roomalaisest jo sanoivat "Oi aikoja oi tapoja" tarkoittaen sillä nuorison erilaisuutta vanhempiinsa nähden, niin väitän silloin hämäläisnuorisonkin järisyttävän vanhempien miesten sielunrauhaa. Etenkin Uro, joka ei aina jaksaisi keskittyä, joka ei aina ota kaikkea vakavasti tai joka vetää herneen nenään pienimästäkin väärästä sanasta.

Näin Uro järkytti tulevaa appeaan:
          "Olemme pari päivää saaneet kuunnella sukulaisesi Ilmari Vakkamiehen kertomuksia sinusta. Minuun kaikki on tehnyt suuren vaikutuksen, parempaa miestä en löytäisi mistään tyttärelleni. Mutta silloin Kaisla lähti itkien pirtistä, kun setäsi kertoi, että olisit muka katkaissut Kainuun Kunon kaulan, jos käärme ei olisi sitä estänyt", Lemmäs kertoili.              
            Hiivatun hiivattu, manasin mielessäni. Mitä hyötyä oli esittää hellää ja hempeää, jos muut jatkuvasti kertoilivat vain toisesta puolestani? Ja kasvoissani uusi arpikin kauhistuksena! 
            "Minä en ole sellainen", sanoin hiljaa. "Tarkoitan, että minä olen sellainen vain kun sille on tarve."
             "Minä sen ymmärrän", sanoi Lemmäs. "Olen minäkin sodissa ollut."
             "Sellaiselle on ollut yllättävän paljon tarvetta", lisäsin naurahtaen.
            "Vaimonikin syyttää minua, että soturi on huono valinta mieheksi Kaislalle. Kaisla on pelokas ja käyttää paljon voimiaan sellaisiin typeryyksiin kuin vaikkapa sian lahtaamisen estämiseen", Lemmäs sanoi kuin vahingossa. Vaistosin vilpillisyyttä hänen sanoissaan. Vai väittää hän Kaislaa pelokkaaksi? Mielestäni tyttö oli vain ylpeä, tai paremminkin ylpistelijä.
            "Haluatko perua naimakaupat?" kysyin lähes toiveikkaana.
            "Ei, ei. Ei missään tapauksessa", Lemmäs sanoi pysähtyen. Hän tarttui käsivarteeni selittäessään: "Olen minä vaimollenikin selittänyt, että sinä olet ihan tavallinen talollinen, viljelet ja rakennat niin kuin muutkin isännät. On vain sattumaa, että olet joutunut sotimaan. Olet niin kuin minä."
         "Niinkö? Voin kuule sanoa sinulle, että minä en tule koskaan saamaan lisänimeä Vakkamies. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka päin jyvä peltoon tökätään", sanoin nauraen. Tulevan appiukkoni ilme kertoi hänen järkyttyneen. En tiedä kummasta, suorista sanoistani vai siitä, etten tosiaankaan ollut mikään mullantönkijä.
 

tiistai 3. helmikuuta 2015

Tahtoisin tylsistyä


Ajoittain maistuu siltä, että elämää tulee elettäväksi liikaa kerrallaan. Tuntuu, että elämän eläminen on sarja rutiinitoimintoja, joita yritämme suorittaa sattumanvaraisuuksien alaisuudessa. 

Ziisus, alan kuulostaa avokiltani...  :D :D

Piti vain sanoa, 
-että kun kerran olin jo pitempään oireillut sairauttani, niin olisihan tuo voinut kiivastua vaikka jo joulun alla, jolloin olisi ollut enemmän aikaa sairastaa. Tieteellinen lakihan sen jo sanoo, että kirjanpitäjät eivät sairastele keväisin.
-että kun kerran olimme sopineet Mesenaatti-projektin julkaisupäiväksi 2.2. niin olisinhan voinut saada leikkausajan miksi tahansa muuksi päiväksi tahansa. (Jos kerran keväällä piti operoida)
-että kun kerran en päässyt sairaalasta käsin Mesenaatin avausta ihmettelemään, niin olisihan se voinut mennä kerralla putkeen. Onneksi Eve (sisareni) oli skarppina ja sai homman taas toimimaan.

Huomaatteko muuten, että kirjanpitäjän kevät alkaa tammikuussa? JEP, ja päättyy yleensä vappuna. Kirjanpitäjälle sana Kevät on synonyymi sanalle Aikapula. Silloin ei ihan riitä kahdeksan tuntia päivässä, kaikille ei kaksikymmentäneljäkään...

Sairaudestani sen verran, että rautakaudella olisin todennäköisesti sihen kuollut. Tänään se on vain yksi ihmisen pienistä kiusoista, jonka saa helposti veitsellä pois. Kiitos siitä niille uranuurtajille, jotka ovat terveydenhoitoamme kehittäneet ja siten omalta osaltaan tehneet historiaa. Ja kiitos niille, jotka jaksavat sairauksia opiskella ja tehdä parantamista työkseen. 

Onneksi emme enää elä vain loitsujen varassa. Jos eläisimme, olisin yrittänyt jotain tällaista:

Vaivu vaiva vainoomasta
kuole kiusa kalvamasta
Synnyit vanhasta vihasta
katseesta kavalan kateen
Tunnen tekosi tukalat
tiiän tapasi tappavat
Niille nauran napakasti
loitolle loitsin loisesi
Laulan lakoon laatusi
turhat toimes tunkiolle