keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Taistellen, eilen - tänään - huomenna


Pää on täynnä ideoita, sormet huutavat päästä näppäimille ja tavoitteita on - niin lähellä kuin kaukanakin. Ideoissani vain tuntuu olevan iso taustatyö ja materiaaliakin on paljon, monessa eri muodossa. Tiedän, että jos annan pikkusormenikaan uudelle projektille, olen kaulaani myöten kosken pauhujen vietävänä. Saman kosken, jonka rannalla Uro taistelee Perinnössä, mutta uudet ideat kulkevat eri ajassa.

Taistellen kuitenkin.

Kun seuraan päivittäin uutisia, alan päivä päivältä olla sitä mieltä, että olemme lähellä kolmatta maailman sotaa. Kuinka lähellä? Onneksi en ole ennustaja, enkä päätä puolustusvoimien määrärahoista, niin minun ei tarvitse tietää tarkkaa ajankohtaa. Eikä edes syytä, vaikka se onkin hauska seuraleikki. Oma isoäitini sanoi kerran, että vähintään joka kolmas sukupolvi Suomen miehiä joutuu sotaan. Isäni ei sotinut eikä minun polveni ole sotinut, poikaniko siis sotivat? Toivon, että ei. Mutta itäisen naapurin uutisia tutkiessa ei muuta voi kuin epäillä.

Ensin siellä tuli matkustuskielto valtion työntekijöille ja virkamiehille. Käytännössä se tarkoittaa, että esim. poliisit eivät saa lainkaan poistua maasta. Ei edes lomalle. Nyt on tullut uusi rajoitus niille, jotka vielä saavat lähteä. Heidän pitää esittää tarkka matkasuunnitelma ulkomaan matkastansa. Miksi se kuulostaa niin tutulta? Ehkä täysin irrallisena edellisestä tuli mieleeni pääluottamusmiesten ja -naisten matka Leningradiin vuonna -72, kaikilla matkalaukuissa sukkahousuja ja farkkuja.

Kylmä sota on kylmempi kuin ennen liennytystä. Nimeltä mainitsemattoman valtion nimeltä mainitsemattomat päämiehet, joiden olettaisi olevan tolkun ihmisiä, lausuvat puppulauseita, joilla ei ole todellisuuspohjaa. Tai jos on, niin maailma on muuttunut utopiaksi. Ettäkö Itä-Ukrainaan Venäjän puolelta siirtyneet sotilaat olisivat kaikki vapaaehtoisia? Täysissä aseissa, hyvin organisoituina ja johdettuina, kohtalaisen samanlaisissa uniformuissa, kasvot peitettyinä...

Katsomme Urkainan tilannetta täältä kaukaa. Siellä paikan päällä bussipysäkillä seisominen on vaarallista. Lapsen lähettäminen kouluun on vaarallista. Ruokakauppaankin osui "ammuksia" (kaupasta ei jäänyt mitään jäljelle) kesken tavallisten ukrainalaisten töistä-tarhaan-kauppaan-ja-kotiin-matkan  ruokaostosvaihetta. Moottoripyörämatkalla exän kanssa vietimme kuusi päivää Ukrainassa muutamia vuosia sitten. Ei se maa ole "joku takapajula jossain", ja ehkä juuri se on seikka, mikä säikäytti venäläiset. Ukraina olisi onnistunut demokratiassaan sekä maansa ja valtionsa rakentamisessa länsimaiseksi. Siksi se pitää rikkoa.






sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Hidas keskustelu


Millaista on tulla kuulluksi? Tulin tänä aamuna väkisinkin vertailleeksi arkikeskustelua fiktiiviseen dialogiin. Todellakin täysin epäterveesti. Mutta vain kirjoissa puhujalla on aikaa sanoa lauseensa loppuun, perustella näkökantansa ja kertoa sekä aprkoida sanomaansa monelta kannalta. Arkikielämässä meillä on niin kova kiire tuoda esille omat mielipiteemme, ettemme juurikaan ehdi kuunnella vastakeskustelijan mielipiteitä loppuun.

...mielipiteitä, saati sitten tuntoja niiden takana.

Nyky-yhteiskunta on kiireinen ja itsekeskeinen. Jossain kulttuureissa sentään on vielä tapana kysyä, How do you do? vaikkei vastaus kiinnostaisikaan pätkänkään vertaa. Meillä suomalaisilla ei enää kysytä edes tavan vuoksi. Joskus harvoin kuulee kysyttävän: Miten menee? mutta siihenkin yleensä odotetaan vastattavan ainoastaan Ihan hyvin. Jos erehdyt kertomaan enemmän, saat huokauksen ja katseen joka kertoo Älä mulle ala avautumaan.

Kännykät ja padit vievät meidät pois läheisten luota. Ollaan paikalla, muttei olla läsnä. Sanonnakseni perheemme nuorisolle on muodostunut, että pitäisi seurustella ensisijaisesti niiden kanssa, jotka ovat vaivautuneet paikalle. Moni vastaa, että pystyy kyllä pelamaan/katsomaan youtubea samalla, kun keskustelee. Sitä en epäilekään, aivomme ovat niin sopeutuvaiset, mutta onko sydämemme? 

Silmiin katsominen unohtuu todennäköisesti ensimmäisenä, ehkä jo kymmenen vuoden sisällä. Sen jälkeen unohdamme puheestamme ensimmäiset äänteet, ja sadan vuoden kuluttua osaamme ainoastaan tekstata ja tubettaa. Ainoa hymy jonka osaamme on  :)

Hei, hidastetaan vähän ja ryhdytään välittämään!

tiistai 20. tammikuuta 2015

Mesenaatti


Mesenaatti on yhteisörahoituspalvelu. Tarkoittaa, että me kaikki voimme rahoittaa erilaisia taiteen, tieteen tai yritystoiminnan projekteja, tai tukea meille tärkeitä arvoja esim. osallistumalla vaalirahoitukseen ;)

Loimme sisareni kanssa Mesenaattiin projektin, jolla keräämme rahoitusta Uron markkinointiin. Tarkoituksemme on, että meillä on valmis markkinointikampanja heti, kun Uro tulee painosta. Sillä, kuten kerron projektin kuvauksessa, kirjan elinkaari tuotemarkkinoilla on todella lyhyt, joten sitä pitää saada myytyä heti. Ainakin ennen kuin se jää seuraavien uutuuksien jalkoihin.

Luotan siihen, että saan hyvän kustantajan, mutta olen vain esikoiskirjailija. Räväkkä markkinointi korvatkoon sen, jos kustantamossa esikoiskirjailijat joskus jäävät konkareiden varjoon. Varjoon jääneistä julkaisuista on kirjoittanut blogissaan kirjailija Pasi Jääskeläinen.

Projekti aukeaa Mesenaatissa tuota pikaa ja on avoinna näillä näkymin elokuun loppuun saakka. Voit rahoittaa Uron tulevaa markkinointia ostamalla Mesenaatissa tuotteita. Esim. kirja ja retki Rapolan linnavuorelle ym. Kaikki aktiviteetti tapahtuu ensi kesän aikana. Siitä tulee tosi kivaa!

Keräämillämme varoilla kuvaamme promovideon (helppoa, kun sisarentyttäreni on ammattikuvaaja), valmistamme loppuun Mesenaatin sivuilla näkyvän logon ;)  ja hankimme kaikenlaista näkyvyyttä. Minimitavoitteemme on 3000e, sillä saamme ainakin maksettua promovideon kuvauksiin osallistuville yhdistyksille pienet palkkiot.

Uro sanoisi: "Kuvaukset kulostaa hiivatun hauskalta, kunhan kaikille riittää ruokaa."

Kysymyksiä sähköpostiin: uron.markkinointi ät ät gmail.com (korvaa välit ja ät @-merkillä)

Jos et vielä ole Uron facebook-ryhmässä, liity nyt:


 


keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Tietämisen tasot


Balanssi-lehdessä oli yksi kuva joka sai pienet aivoni askartelemaan siinä olevalla ajatuksella pitkään. No, sellaiset aivoni nyt vain ovat. Niihin tarttuu omituisia aivomatoja, jotka ovat korvamatojen kaltaisia, eli aivoni jäävät toistamaan jotain sanaa tai ajatusta tai ideaa. Tässä päivänä muutamana mieleni jumittui sanaan Chesapeakinlahti. Onko se sanana erityisen kaunissointinen vai miksi lie?

Tuon enempää harhailematta, tämä Donald Rumsfeldin lanseeraama sanonta oli siis siinä lehdessä:



Vaikka Donald puhui aikanaan terrorismista, niin mielestäni tuo sama pätee tietämykseemme historiasta. On asioita, jotka tiedämme tietävämme. Ne ovat siis varmoja faktoja, eivät edes aikalaisten kirjoittama valheita, joita voisimme luulla faktoiksi, koska ne ovat kirjoitettua historiaa. On olemassa asioita, joista tiedämme, ettemme tiedä niistä mitään tai tarpeeksi. Tässä vaiheessa historian tutkiija kirjoittaa raporttiinsa: "Parhaan olettamuksen mukaan voimme olettaa, että..." Seuraavaksi: on asioita, joista emme tiedä ettemme tiedä niistä mitään. Niiden pitää olla niitä, joista luulemme tietävämme jotain. Sitten on vain asioita, joista emme tiedä. Emme siis edes tiedä, että olisi jotain, mitä pitäisi tietää. Niiden ilmitulo on siis täydellinen yllätys.


Emme tiedä, ettemme tiedä. Siis luulemme. Sanomme, että rautakaudella ihmiset olivat tietämättömiä. (I don't know I don't know). Vaikka tiedän, etteivät he tietäneet ydinfysiikasta, kiinankielen murteista tai betonin lujuuslaskelmista, niin heidän täytyi tietää valtavasti asioita, joista me emme tiedä mitään. Ihmisillä on ollut sama määrä aivokapasiteettia käytössään kuin tänäänkin, on vain eri asia, miten he sen käytettivät. Puhumatta mtään taidoista, kysyn mitä he ovat tienneet? He ovat taatusti tunteneet esi-isänsä ja historiansa. Se on kulkenut lauluina polvelta polvelle ja ehkä se on ollut lapsille kuin pakkoruotsi tänä päivänä. Jo yksin kaikkien jumalien ja haltioiden olemukset ja tarkoitukset sekä keino heidän lepyttelyksi olivat valtava määrää tietoa aivojen poimuissa. 

Suomen rautakausi on jokseenkin sama kuin viikinkiaika-nimellä paremmin tunnettu ajanjakso. Mitä silloin tapahtui? Tapahtui samanlainen globalisaatio, joka kohtasi Suomea tässä muutama vuosikymmen sitten. (Tai oikeastaan globalisaatio puree vieläkin.) Viikingit lähtivät liikkeelle. Ja jos (I know I don't know) Häme eli rautakaudella turkiksista, niin en usko että niitä tultiin Vanajan perukoilta asti hakemaan, vaan kyllä ne piti viedä lähemmäs ostajaa. Kirjanpitäjän maalaisjärki sanoo, että hinta on parempi mitä lähempänä asiakasta tuote myydään. Sen vuoksi minun rautakaudellani hämäläiset matkasivat pitkiä matkoja Itämerellä myymään turkiksiaan daaneille, tuleville viikingeille.

Sanon, että rautakaudella nuoriso kunnioitti vanhempiaan, luonnostaan tai siksi että niin on käsketty tai muuten taivas putoaa niskaan. Sanon, että mies ja nainen eivät olleet tasa-arvoisia siinä mielessä kuin nykypäivänä, mutta nainen tunsi silti olevansa tasa-arvoinen. Sen vuoksi, että työpanos perheen, talon ja elämän eteen oli kummallakin yhtä suuri (kaikki, minkä jaksaa tehdä). Entisajan naiselle turvattu elämä tarkotti tasa-arvoa. (I know I'm just quessing here). Ja miehelle vaimo oli kallein omaisuus, koska vaimon kautta luotiin siteitä toiseen sukuun.

So?

Better to quess than be silent?



keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Mä oon niin otettu *hymyilee*


... koska ystäväni lukee Perintöä parasta aikaa. Hän ei kuulemma pääse siitä irti. Hän ihastuu vuoroon keneenkin henkilöön (mieheen) ja on menettänyt sydämensä Urolle. Se tuntuu uskomattomalta. Eniten ehkä juuri se, että olen onnistunut luomaan jotain sellaista, jota ei malttaisi kuulemma jättää kesken. Ja joka kuulemma imaisee omaan maailmaansa niin, että sinne jää kaipaamaan, jos jostain syystä on pakko lopettaa lukeminen.  ... että ei kuulemma malttanut edes syödä ... WUT ?

Mä oon siitä niin otettu.

Kun sormet lauloivat tarinaa, usein tuijotin kirjoittamaani tekstiä ihmetellen: "Mitä tossa lukee?", niin hämmästynyt olin oman mielikuvitukseni tuotoksesta. Jokohan pikkuhiljaa uskaltaisin ottaa siitä täyden vastuun ja lakata väittämästä, että tarina on vain putkahtanut sormistani? Vai olisiko olemassa henkinen väylä menneisyydestä nykyisyyteen, jota pitkin tarina on minulle kerrottu? Ajoittain tarinaa kirjoittaessa tuntui siltä, että sormet vaikenivat ja juonta piti keksimällä keksiä, mutta sitten sormet jälleen aloittivat, ja keksimällä keksitty kohta piti jälkeenpäin poistaa. Creepyä? 

Yllä olevassa todella osuvassa Luovuuden luettelossa menen nyt kohtien viisi ja kuusi välimaastossa. Ei ihan vielä awesome, mutta vähän enemmän kuin ok. Mikä ihana onni, että lähisukulainen on markkinoinnin guru, ja verkot lasketaan pian vesille.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Millainen puu sinä olet?


Jos vertaisit itseäsi puuhun, millainen puu olisit? Mitä juuresi olisivat, mitä oksasi, kukkisitko koskaan, kantaisitko hedelmiä? Luulen enemmistön ajattelevan, että juuret ovat esi-isämme ja oksat jälkipolviamme. Kysäisin avokin mielipidettä, hänen mielestään juuret ovat isänmaa, asenteet ja arvot, oksat ovat suku ja lapset. 

Minun puuni oli pitkään juureton. Jos syntymästä lukion päättymiseen mennessä olin asunut 16 eri osoitteessa, niin ihmekö tuo? Vasta omien lapsien myötä juurruin. Niiden vuoksi en enää olisi voinut lähteä Hämeestä, vaikka muuten olisinkin. Jälkikasvuni on juureni. Puuni oksat ovat ystävyyssuhteita, toisen vankkoja ja toiset heikkoja, kuolevia tai katkenneita. Puun lehdet ovat tekoja. Niitäkin on hyviä ja vehreitä, mutta myös tummia lakastuneita. Jotkut teot jopa kukkivat ja kantavat lopulta hedelmää. 

Jos juuret on heikot, puu kaatuu, sanoi avokkini. Minun juuret ne vain vahvistuvat, kun lapseni tekevät lapsia. Kun olen tosi vanha, ja lastenlapsillanikin on jo lapsia, en enää kaadu heikkojen juurten vuoksi. Silloin lapseni, jotka ovat nekin jo vanhoja, tukevat pystyssä pysymistani. Niinkuin kuvassa alla.


Elämänpuu
Kynäjalava Retulassa 31.8.2014

perjantai 2. tammikuuta 2015

Ennen vesi yhdisti, nyt se erottaa


Tutkin taas karttoja tuntitolkulla, tällä kertaa Museoviraston Rapolatutkimuksien osasta 5. Parissa vanhassa kartassa lukee Valkeakosken kohdalla Taipaleencaljo, sen vuoksi nimesin tarinassani kosken Taipaleenkallion koskeksi. Mutta millainen koski on ollut vapaana? On mahdotonta löytää vapaasta Valkeakoskesta edes vanhaa valokuvaa, koska koski on ollut kymmenkunnalla saexmaecelaeisten (sääksmäkeläisten) myllyllä, 'valjastettuna' jo vuonna 1640, eli hyvisä ajoin ennen kameran keksimistä. Enkä ole vielä löytänyt sellaista tauluakaan, jossa koski vapaana pauhaisi. 

Tässä kartta vuodelta 1640

   
Kapealtahan tuo näyttää, ja pauhukin on varmaan ollut valtava, kun vesi on tunkenut kahden puolen saarta. Koskella Uro käy tulikastetaistelunsa tuumien, että mies kerrallaan se on vihollinen kohdattava.

Muuten olen melko surutta käyttänyt paikoissa nykynimiä, kuten Apian suvanto, Rauttunselkä ja Mallasjärvi. Mallasjärven päässä asuu Onkkaalan Keiniä, ihan vain sen vuoksi, koska kartalla näkyy Pälkäneen paikkeilla Keiniänkari-niminen pikkusaari.  Kaiken varastan, minkä kehtaan.

Mielikuvitukseni Uro asuu Rapolassa. Ei ihan tismalleen siinä, missä karttoihin on merkitty kiviröykkiä nimellä Esihistoriallinen asuinpaikka. Vaan inan verran korkeammalla mäensyrjässä. Maailman kauneimmalla paikalla - minun mielestä.

Silloin rautakaudella, ja kauan sen jälkeenkin, Vanajavesi yhdisti Hämettä. Sittemmin (kun keksimme autot avuksemme) vesi alkoikin erottaa, joten Saarioispuoli jäi kauaksi Sääksmäen kirkosta. Kunnes autojen avuksi vedettiin teitä. Ja valtateitä. Ja pitihän se yksi vetää sen maailman kauneimman paikan läpi. Läpi kalmiston ja läpi tuhansien vuosien kulttuurin. 

Ajan sitä tietä päivittäin töihin ja kotiin. ...jaksa mitään Kekkosen aikaista päätöstä vastaan mieltäni osoittaa.

 

torstai 1. tammikuuta 2015

Jokaiselle tarpeen mukaan vuonna 2015

 Kuinka pitkään voi ihminen miettiä, toivottaisiko hyvää (äh-pliisu), onnellista (liian tavanomainen), menestyksekästä (noup-business-like), parempaa(niin kuin mikä?) vai parasta (mutta entä sitten seuraavat vuodet, jos nyt jo on  paras?) Uutta Vuotta? 

Todella pitkään. 
Niin arvatkaapa, kauanko menee Perinnön viimeistelyyn?

Vuonna 2015 on kulunut 1264 vuotta fiktiivisen tarinani ensimmäisestä vuodesta. Jos yksi sukupolvi olisi 35 vuotta (keksin päästäni), niin se tarkottaisi 36 sukupolvea. Vain? Niistä suunnilleen 32 sukupolvea on elänyt ilman sähköjä ja vain 4 sukupolvea sähköjen kanssa (ensimmäisen kerran Suomessa muuten Tampereella v. 1882). Ja vain kaksi sukupolvea television kanssa (joka tuli Suomeen n. 1950). 

No joo, ilmeisesti asiaa ei voi lähestyä noin, koska tälläkin hetkellä on jo 3 sukupolvea television kanssa... Josta muuten eilen katseltiin Rob Roy, ja sitä katsoessa tuli mieleeni, että maailma happani viimeistään siinä vaiheessa, kun joku meni keksimään ensimmäisen tuliaseen.

Kuten huomaatte, tällä pessimistisyyden asteella ei pysty toivottamaan kovinkaan hyvää. Sen vuoksi sanon vain, että saakoon jokainen tarpeensa mukaan myös vuonna 2015.

 Uuden vuoden lupaukseni?
Lupaan kunnioittaa suomalaisten kansanperinteitä ja esi-isiemme hengellisiä arkitapoja 
myös vuonna 2015

Sen kunniaksi rakkauslaulu kauneimmasta päästä: