torstai 19. marraskuuta 2015

Hyödyllinen (?) tauko kirjoittamisessa



Kun kirjoittaminen ei oikein ole ottanut sujuakseen, olen opiskellut. Voisin sanoa, että ns. omaehtoisia opintoja verkossa. Toisin sanoen olen perehtynyt tyylilajeihin, ideoihin, juoniin, kaariin, henkilöhahmoihin, haasteisiin, kliimakseihin ja ties mihin. Kerron teille nyt, mitä olen oppinut seikkailuromaanin kirjoittamisesta.


Juoni

Jo luetteloja siitä, kuinka monia erilaisia juonityyppejä seikkailuromaaneissa voi olla, on kymmenkunta. Kun tutustuin luetteloihin, huomasin että eniten käytetty juoni koostuu seuraavista seikoista: Monta ihmistä yrittää saada yhden tietyn asian (tai ehtiä tiettyyn paikkaan) tiukassa aikarajassa. Päähenkilö on ensin haluton osallistumaan, kunnes menettää jotain (esim. läheisen tai oman maansa), kasvattaa kiukun ja kehittyy sankariksi (joskus supervoimilla). Hän voittaa täpärästi (joskus yliluonnollisen) vastustajan ja saa sen, mitä alussa kaikki tavoittelivat. Hyvään juoneen liittyy aina lopussa häämöttävä palkkio.


Jessemyn West opettaa, että on olemassa seitsemän juonityyppiä:
1. Ihminen vs. luonto
2. Ihminen vs. toinen ihminen
3. Ihminen vastaan ympäristö/yhteiskunta
4. Ihminen vs. teknologia
5. Ihminen vs. yliluonnollinen
6. Ihminen itseään vastaan
7. Ihminen vs. jumala/uskonto

Ronald B. Tobias opettaa kaksikymmentä juonielementtiä suunnilleen näin: Matka, Etsintä, Löytäminen, Päämäärä, Pelastaminen, Pako, Kosto, Taistelu, Hyvyys, Pahuus, Alakynnessä oleminen, Kiusaus, Yliluonnollisuus, Muutos, Kypsyminen/kasvutarina, Rakkaus, Kielletty rakkaus, Uhrautuminen, Rikastuminen, Menetys.



Juoni voi rakentua myös näin. ONNELLINEN LOPPU: Alussa annetaan lukijan ymmärtää, että päähenkilön motiivi ja päämäärä on paha, mutta matkan varrella avarretaan lukijaa, että joskus paha johtaa hyvään. ONNETON LOPPU: Alussa annetaan lukijan ymmärtää, että päähenkilö on läpeensä hyvä, ja matkan varrella muserretaan sankarinviitta ja lopuksi todetaan, että hyvyys ei aina johda voittoon ja paha ei aina saa palkkaansa.

 

Kliimaksi

Onnellista tai onnetonta loppua pitää pohtia myös silloin, kun miettii tarinansa päämäärää. Mitä kohti tekstin henkilöt pyrkivät - ja saavuttavatko he sen. Päämääriä ovat yleisimmin Aarre, Onni (seesteisyys), Rikkaus, Rakkaus, Viisaus, Valta, Sovinto, Kuuluisuus, Sota, Prinsessa ja puoli valtakuntaa.

 

Teema


Ennen juonta pitäisi olla olemassa teema. Miksi tarina ylipäätään on kertomisen arvoinen? Pitänee Uron kohdalla myöntää, että ykkösosa vain tuli sormistani ilman, että olisin suunnitellut mitään. Mutta nyt jälkeen päin on helppo todeta, että sen teema on kirjallisuudessa neljänneksi eniten käytetty, kohtalaisen kulunut siis.

Maailmanhistorian käytetyimpiä teemoja seikkailutarinoissa ovat:
- Aarteen (tai jonkin muun super-tärkeän) etsintä
- Vaikeasti saavutettu rakkaus
- Yhteisön (suvun, kylän, maailman) tuhoutuminen
- Verikosto
- Ryysyistä rikkauksiin
- Kapina hallitsevaa valtaa vastaan (paha voima, jumala, kuningas, esimies)
- Rakastavaisten uhrautuminen (toistensa vuoksi)
- Suvun koukeroiset ongelmat
- Matka 

 

Kuvitus ennen toimintaa


Jotta fiktiivinen romaani olisi onnistunut, kirjoittajan täytyy nähdä kuvina maailma, johon kehittää seikkailunsa. Juoni, kaari ja rakenne tulevat vasta kuvien jälkeen, ja niiden täytyy olla myös kuviin hyvin istuvia, jotta uskottavuus säilyy. Fantasiaseikkailua kirjoittavan on tiedettävä, mikä hänen luomassa fantasiamaailmassaan on sallittua, luonnollista, paheksuttavaa, rankaistavaa, mitä ihmiset siellä pelkäävät, mikä heitä ajaa elämässään eteenpäin, ja pysyttävä uskollisena näille seikoille alusta loppuun saakka.

 

Kaari 

Tarinan kaari on yleisimmin yhden aallon mittainen: alkulämmittely, hurja toiminta, laskeutuminen. Joku tarina pysyy henkeäsalpaavasti aallon harjalla kokoajan, kun joissain on monta aaltoa nousuineen ja laskuineen. Suuri tapahtuma voi olla tarinan alussa (murhamysteeri, jota selvitellään tarinan ajan) tai lopussa (päämäärä, johon tarinan ajan on pyritty.) Kaaria voi olla pari päällekäinkin, mutta jos ensimmäinen kaari päättyy, kun toinen alkaa, kannattaa meittiä, pitäisikö kirjoittaa kaksi erillistä tarinaa.
 

Nykylukijaa pidetään yleisten käsitysten mukaan lyhytjännitteisempänä kuin entisaikaan. Sen vuoksi sanotaan, että nykyään joka neljännellä sivulla täytyy olla kiivasta toimintaa. Tapahtuma, joka kytkee lukijan harhateille karkailevat ajatukset takaisin juoneen, päähenkilöön tai pääviholliseen. Sen vuoksi myös kirjan jokaisen luvun pitäisi sisältää kaari pienoiskoossa. Esim. ongelma - selvittely - ratkaisu, tai kohtaaminen - yhteinen toiminta - eroaminen, tai lähtö - matka - perille saapuminen.

 

Kombinaatio


Yllä olevista pitäisi sitten koota tarina. Helppoa kuin heinänteko?

Paljon fantasiatarinoita kirjoittava Michael Moorcock kertoo, että hänellä on mielessään lokeroita, joissa yhdessä on teemoja, toisessa mielen maisemia, kolmannessa on henkilöitä, neljännessä juonia, jne. Kun hän alkaa kirjoittaa uutta tarinaa, hän valitsee jokaisesta lokerosta jotain, kohtalaisen sattumanvaraisesti. Hyvä tietää. Tarkoitan siinä vaiheessa, kun kirjoittamiseni on niin tuottoisaa, että tarinoita tulisi liukuhihnalta.



Nyt pitäisi saada ulos vain yksi tarina, jonka teema on matka, juoni koostuu tappiosta ja voitosta, ja jonka kliimaksi on …

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Elokuu meni ja aurinko paistoi



Markkinat

Koska olen elävöittäjä on Hämeen Keskiaikamarkkinat ollut minulle vuoden kohokohta jo usena vuoden ajan, ja vuosi vuodelta ne näyttävät muodostuvan yhä upeammaksi tapahtumaksi. Tänä vuonna omaa tunnelmaani kohotti myös se, että monet myyjät ja esiintyjätkin ovat tulleet tutuiksi kesän markkinaturneella. 

Myyntipaikkamme oli aivan rannassa ja omat leiritulet aivan teltan vieressä. Sääkin oli mitä mahtavin! Illan viiletessä nousi järvestä usva peittäen leirialueen teltat hämyynsä ja vaimentaen äänet aavemaisen hiljaisiksi. Tosin sisareni, joka nukkui ensimmäisen kerran teltassa markkinoilla, oli öisistä äänistä hurjasti eri mieltä kuin minä. Aamulla usva leijui aurinkoisen järven yllä peittäen kaupungin talot ja venelaiturit näkyvistä, eli maalaten maiseman kauniiksi... kuin olisimme syöneet aamiaista taulussa.

Markkinoilla oli ennätysmäärä myyjiä, 170 sekä ennätysmäärä leireilijoitä, ja markkinavieraitakin 22 000. Ainoa harmini oli, että myyjänä en ehtinyt itse nauttia monestakaan esityksestä. Eniten harmittaa kirjailijoiden esitysten missaaminen ja Highland Gamesien EM-kisojen livahtaminen ohi silmien. Aika myyntikojulla kuluu kummallisen nopeasti. Koko aamupäivän ajattelet lähteväsi katsomaan esitystä, mutta kun seuraavan kerran vilkaiset kelloa, huomaat olevasi jo myöhässä.  

 

Palautetta


Sain markkinoilla paljon postiivista palautetta Urosta. Paras niistä oli eräältä ventovieraalta naiselta, joka kertoi että hänen siskonsa oli ostanut Perinnön kesäkuussa Turun markkinoilta. Nainen kertoi lainanneensa sen ja lukeneensakin jo. Hän kehui kieltäni ja tapahtumien jouheaa kuvailua. Lopulta hän kertoi etsineensä minua markkina-alueelta, koska "halusi ostaa oman Uron omaan hyllyynsä."

VAU

Hän kyseli kakkososan ilmestymisajankohtaa, ja jouduin tuottamaan pettymyksen. Se ei ilmestykään jouluksi, vaan kustantajan ehdotuksesta vasta keväällä 2016. Ehkä parempi niin eikä yksin sen vuoksi, että se on vielä pahasti kesken, vaan siksi että uskon Perinnön myyvän vielä joulumarkkinoillakin. Ja kun kustantaja haluaa lähettää Perinnön kisaamaan Finlandia-palkinnosta, niin eivät sitten ykkonen ja kakkonen kompastele toisiinsa. 




<----
Hämeenlinnassa meillä oli markkinakoirana Pumba, joka rypi ensin puolipäivää kaislikossa teltan takana ja makasi loput puoli päivää reporankana taljoilla. 


 --->
Illan pimetessä ei enää selviä kuvia saanutkaan. Lieneekö sitten johtunut kuvaajan vai valaistuksen häilyvyydestä.

 

 Elokuu

 ...meni vauhdilla. SIihen mahtui ensin pari viikkoa tiivistä seitsenkuisen lapsen mummuna olemista. Teijon Wanhan Ajan markkinat ja tietysti Hämeenlinna. Pari lukua Uron kakkosta ja muutama marjastus. Elokuuta on toki jäljellä viel lähes viikko, mutta kun tänään on ensimmäinen pilvinen päivä pariin viikkoon, niin tuntuu että syksy on alkanut. Ja sen mukana muka syyskuu.


Kuinka sydän pysäytetään

Pidin eilen totaalilepopäivän (flunssan vuoksi) ja luin vihdoin J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään. Olin aloittanut sen jo kerran, mutta aika loppui silloin kesken, joten nyt luin sen alusta loppuun yhteen menoon. J.P. Koskinen on yksi lempikirjailijoistani, mutta nyt tunustan: olen syvästi hämmentynyt.

Kun sain kirjan luettua, oloni oli yhtä hämmästynyt ja (lukijana) petetty kuin luettuani Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Jäin jälleen pohtimaan, voiko kirjalija tehdä lukijalleen niin? Haluaisin niin mielelläni keskustella aiheesta jonkun kanssa. Jonkun sellaisen, joka on lukenut molemmat em. mainitut kirjat.

Se, mikä tekee J.P. Koskisesta edelleen yhden lempikirjailisjositani on hänen selittelemätön tyylinsä. Hänen ei tarvitse kertoa, miltä asiat päähenkilön mielestä tuntuvat, koska hän osaa kertoa pelkät tapahtumat niin, että tunne hyppää lukijan silmille. Sanaa rakkaus ei tarvitse mainita koko kirjassa, silti se on todella olennainen osa koko tarinaa. Samoin kuin katkeruus.

Kuinka sydän pysäytetään on toiseltakin osin saman kaltainen kuin Kun kyyhkyset katoavat, nimittäin tarina kulkee vuoroon kahdessa eri ajassa. Mutta Koskisen tarinassa takaumat lähenevät taitavasti 'nykyaikaa'. Tarinan seassa on lisäksi hämäräperäisiä kirejitä ja tekstinpätkiä, joiden merkitys aukeaa loppua kohti lukiessa - tai sitten ei. Lehtileikekuvista tulee väistämättä mieleen nykynuorisolle suunnattu kirjallisuus, jossa teksi ei saa olla yksitoikkoista, vaan sitä pitää pilkkoa, jotta mielenkiinto säilyy. Oma mielenkiintoni olisi säilynyt, vaikka koko tarina olisi kerrottu täysin kronologisessa järjestyksessä. 

Kirjoittaminen

Kirjoitan kakkosoaa täysin eri tavalla kuin Peintöä. SIinä, missä Perintö valui sormistani järjestyksessä ja valmiina, on kakkonen tuottanut paljon enemmän vaivaa. Tietoko lie luomistuskaanai lisännyt ja olenko nyt niin olevinani kirjalija, että olen muka oppinut jotain? Oppineena olen nimittäin tehnyt kakkoselle rungon, ja jostain syystä teksti alkoi tällä kertaa valua sormistani täysin epämääräisessä järjestyksessä, sinne tänne pitkin runkoa. Aika näyttää kuinka ne tarinaksi yhdistyvät.

Taustojen ja faktojen selvittäminen vie huomattavasti enemmän aikaa kuin Perinnössä. En keksinyt tarpeeksi kiehtovia tapahtumia kotikonnuille Rapolaan sortumatta toistamiseen, siksi Uron piti lähteä etsimään seikkailuja kauempaa. Tästä muuten tulikin mieleeni tämän blogin sortumiset juonipaljastuksiin (luin rivien välistä facessa...) Ikväää, jos joku kokee blogitekstini sellaisina, itse olen tarkoittanut tämän lähinnä taustatietojen kertomisena, sillä en halua fiktiostani Utriomaista historian oppikirjaa. Tärkeintä kirjassa ei aina ole juoni vaan joskus myös tapa, kuinka se kerrotaan.

Taustatöihin liittyen vielä yksi kuva idän jokiteistä. Kännykällä räpsäisty kirjasta: Venäjän histora s. 23 (Otava, päätoimittaja Heikki Kirkinen)

 




tiistai 4. elokuuta 2015

Sattuma kiertää...



Onpa valaisevaa jälleen huomata, kuinka pieni on maailma, kun se kutistetaan someen. 

Kirjoittaessani Perintöä viime syksynä sattui samaan aikaan ilmestymään Juhana Säteen Maattomat kuninkaat. Kehuin kirjaa joskus täällä blogissanikin - ja kehun edelleen: Maattomat kuninkaat on ehdottomasti lukemisen arvoinen tarina. Parasta siinä on  vähäeleinen kerronta, tapahtumien ja olosuhteiden kuvailu miehekkään harvasanaisesti. Siihen en pysty itse koskaan. Olen pikkutarkkuuksien pipertäjä ja sellaiseksi jään, vaikka karsisin puolet sanoistani pois. No, koska olen herkkä ylireagoimaan, niin silloin ajattelin jo jättää Perinnön kesken, kun joku "muu oli ehtinyt minua ennen". Laitoin Juhanalle viestiä ja voivottelin yhteensattumaa. Tuota yhteensattumaa oli silloin enemmänkin, sillä Perinnössä seikkaileva Paasia, joka asustelee Vainasaaressa, oli alkuperäiseltä nimeltään ensin Rautia. Mutta kun Juhanan Maattomien kuninkaiden päähenkilö oli myös Rautia ja kotoisin täsmälleen samasta paikasta (nykyisin kalmistot Hämeenlinnassa Imatran Voiman lähellä), niin vaihdoin oman Rautiani nimeksi Paasia. 


Nyt sattuma jatkaa kulkuaan. Aamulehti julkaisi minusta jutun viime sunnuntaina, ja sen tiimoilta minuun otti yhteyttä nuori nainen, Helena Eronen (lupa nimen julkaisuun kysytty), joka kertoi viimeistelevänsä käsikirjoitusta romaanista 1042 vuoden Hämeestä. Siinä päähenkilö lähtee Rapolasta Varjagikaartiin. Toivottavasti Helena saa kustantajan ja saamme nauttia jälleen uudesta näkökulmasta Hämäläisten viikinkiaikaisiin seikkailuihin!



Aamulehden jutusta sen verran, että sen otsikko on kovasti arvoani korottava. Siinä tituleerataan minua Rouva Rautakaudeksi. Naurattaisi, jollei pelottaisi. Muuten juttu on juuri niin tunnelmallinen kuin kävelymme toimittajan kanssa vuoroon helteisen aurinkoisella ja vuoroon sateisella Rapolan alueella. Kiivetessämme vuorelle linnoitusta ihmettelemään aurinko porotti polttavasti, ja kuvaajan tullessa paikalle alkoi sataa ropista. Kuinkas muutenkaan? Aamulehden toimittajan, Minna Ohtomaan kanssa oli mukava jutella, koska Minna oli juuri lukenut Perinnön ja sai Rapolakävelystään paljon enemmän irti kuin keskivertotallaaja. …koska hän näki paikat mielikuvitukseni mukaisina.

Mitä muuta Urolle kuuluu? 
Jatko-osan kirjoittaminen on vaikeaa. Siinä missä sanoin Perinnön juoksevan paperille sormenpäistäni kuin itsestään, vaatii Yksin ponnisteluja ja pinnistelyjä, tahdonvoimaa ja tutkimustyötäkin paljon enemmän. Suurin ongelmani on päättää, paljonko ykkösosan tapahtumia pitää selittää lukijoille, jotta kakkososan voisi lukea myös itsenäisenä teoksena. Tai onko se ylipäätään tarpeellista? Toisaalta se ärsyttää niitä lukijoita, joilla ykkönen on tuoreessa muistissa, mutta toisaalta huonomuistiset voivat nauttia siitä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää tuskan, josta Katariina Souri kertoi: toisen kirjan kirjoittaminen oli hänellekin kuulemma yhtä tuskaa ja vei itseluottamuksen maanrakoon. Entä, jos minusta ei olekaan kirjailijaksi? Nyt hän sanoo päässeensä vauhtiin ja hukkuvansa ideatulvaan.

Odotan. Se, joka juoksutti sormiani näppäimillä Perinnön verran, saisi jo pikkuhiljaa heräillä!

Olin päivänä eräänä kuvailemassa Rapolassa, lähinnä vehreyttä.

Sama kasvi, eri perspektiivi 
                  


perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kohti Volgaa



Uron kakkososaa varten olen tutkiskellut (vain netistä) rautakautisia jokireittejä itään. Tutkijat ovat vertailleet arkeologisia pronssi- ja rautakautisia löytöjä nykyisten Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueilta ja todenneet, että ennen kuin jokitie Laatokalta Ilmajärven kautta Dnepriä pitkin Konstantinopoliin otettiin vilkkaampaan käyttöön, kulki skandinaavien kauppareitti Volgaa pitkin Kaspianmerelle.


Volga

Uusi reitti, 800-luvulla, Dnepriä pitkin oli vaikeampikulkuinen koskineen ja vetotaipaleineen, mutta viikinkien näkökulmasta Volga vei väärälle merelle, etenkin kun tavoitteena oli Bysantin rikkaudet. Ja liian kauaksi itään hunnien ja tataareiden turhan vaarallisille maille. Mutta niin kauan kuin skandinaavit kävivät 'vain' kauppaa, ja sopuisasti, olivat Volgan bulgaarit todennäköisesti oivallisia kauppakumppaneita. Volga on rauhallinen ja leveä joki, hämäläisestä näkökulmasta kuin järvi, tosin päättymättömän pitkä. Paikoin joki on ollut alati paikkaansa vaihtavien hiekkasärkkien tukkima. 

 
Ilja Repin: Barge Haulers on the Volga (1870-73)



Mistä Volgan reitti sitten tarkalleen ottaen mahtoi kulkea?

Itämereltä Nevaa pitkin Laatokalle. Siitä Syväriä Ääniselle, mistä Valkeajärvelle etelään. Valkeajärvi onkin jo suoraan yhteydessä Volgaan. Joki Ääniseltä Valkeajärvelle on nykykarttojen mukaan nimeltään Kanal Volgo-Baltiyskiy, mikä viittaisi siihen, että vesireitti olisi kaivettu kanava. Toista jokireittiä en kartoista järvien välillä löydä. Volga-Balttia-kanava on kuitenkin niin pitkä ja mutkainen, että oletan sen paikalla muinoin virranneen jonkin moisen uoman. Ja sille oletukselleni perustan mielikuvitukseni pohjan. Ääniseltä vie vesireitti myös kaakkoon Vodla-järvelle, jonka rannoilta myös on löytynyt rautakautisia kalmistoja, kuten Äänistenkin. Vodlajärveltä on todennäköisesti kulkenut vesireitti pohjoiseen Valkoiselle Merelle.

Ääninen, leveä joki on Syväri. Kaakossa pieni Vodlajärvi.


Keitä noilla seuduilla asui?

Löysin Wikipediasta osuvan kartan eri kansoista ja niiden leviämisestä. Kartta vaikuttaa uskottavalta, jo senkin vuoksi, että siihen ei ole merkitty "bjarmilaisia" omana kansanaan. Kun nimittäin kaivelin tietoa näistä kansoista ja heimoista, niin törmäsin etymologien päätelmiin siitä, että vaikka bjarmilaiset mainitaan kronikoissa, niin se ei ole kansa, vaan eräänlainen haukkumanimi kaukana, raukoilla rajamailla asuville ihmisille, ja sana muodostuisi suomalais-ugrilaisesta perä-sanasta. 

HEP Häme mainittu.

Ennen kuin Uro joutuu seikkailuun Volgalle, hän on ystävineen perustamassa Laatokanlinnaa, viikinkinimeltään Aldeigjuborgia. Sen synty on dendrokronologian (vuosirengasajoitus) avulla ajoitettu vuoteen 753.
Ja vielä sitäkin ennen Uro käy sotimassa Bråvallassa…  

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Onnellinen kirjailija


Hämeen Uro - Perintö julkaistiin 8.6.2015

Päivä, jona sain kirjalaatikon kotiin, oli mahtava. Oma kirja! Vieläkin tosin tuntuu kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle kuin itselleni. Mutta kun kirjalaatikon perille saapumiseen sisältyi sopiva määrä kommelluksia, joita jouduin salapoliisina selvittelemään, niin kyllä sen täytyi tapahtua juuri minulle.

Olemme myyneet kirjaa jo Turun keskiaikaisilla markkinoilla. Ensi viikonloppuna myymme sitä Ilmajoella Särkyneen Sillan Markkinoilla. Siitä parin viikon päästä Tampereen Tallipihalla Medieval Folk Festeillä. Elokuussa Hämeen Linnan Keskiaikamarkkinoilla ja syyskuussa Pukkisaaren muinaismarkkinoilla.
 

Kojumme Turussa. Mukana Hedebyn Gytan vaatepuoti.

Alkaa pikkuhiljaa tulla onnistunut olo. Palaute kirjastani on ollut niin positiivista, että se on nostanut mieltä ja itsetuntoa, sekä lisännyt kirjoitusmotivaatiota kakkososaan .

Kopioin tähän Facebookin kautta saamaani palautetta, koska siitä on sentään kirjalliset todisteet. Suulliset kehut, joita olen saanut, eivät olekaan olleet niin mairittelevia. Kirja on nimittäin aiheuttanut muutakin kuin palaneita räiskäleitä ja unohtuneita tv-sarjoja. Eräs on Uron tarinan luettuaan uppoutunut kirjoittamaan omaa fiktiivistä tarinaa niin suurella vimmalla, että jäävät kuulemma koirat ulkoiluttamatta ja vaipatkin vaihtamatta.

FB-palautetta:
"Jos Kaari Utrion Pirkkalan Pyhät Pihlajat sytytti aikoinaan rakkauden ja kiinostuksen rautakauden aikaan, niin Milja Ketomäen Hämeen Uro - Perintö roihautti sen todenteolla tuleen kuin kveenien purret konsanaan.
Ainakin omissa käsissäni tämä kirja oli niin vaikuttava että jo heti ensimmäisen luvun loputtua aloin harmittelemaan sen loppumista 618 sivuun. Koitin säästeliäästi lukea ja onnistuin tekemään niin kirjan puoleenväliin ja vapaapäivääni saakka. Vaan vapaapäivän koittaessa Uro kumppaneineen suorastaan kaappasi minut mukaansa eikä oikein meinannut hellittää otettaan edes kirjan loputtua. Tämä kirja menee niin liki omia juuria että se todella laittaa miettimään omia esi-isiä: missä he ovat oman elämänsä aikanaan taittaneet.
Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat olemassa oleviin oikeisiin paikkoihin, olisin tosin kaivannut karttaa helpottamaan välimatkojen ym. ymmärtämistä. Kaikki kirjassa olevat paikat eivät kuitenkaan taida enää samoilla nimillä kulkea vaikka osan toki tunnistinkin.
Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa sillä Uro miehineen saa mieluusti ottaa minut purteensa toistekin matkaan - vaikka nainen veneessä ei hyvää tiedäkään."


"Luin kirjan loppuun pari päivää sitten ja joo, minäkin jäin kaipaamaan karttaa, vaikka täällä Ritvalassa asunkin. Mukaansa tempaavaa ja erittäin viihdyttävää luettavaa.
Jatkoa odotellessa."

"Olen tosi tyytyväinen kirjaan ongelmana on tosin jo aiemmin täällä mainittu tosiasia että kirja tulee ahmittua miltei saman tien kun ei malta laskea käsistään. Yritän pysyä alle 100 sivun kertalukemalla ettei lopu kesken, mutta näyttää pahasti siltä että ei kestä yli viikonlopun."

"Milja, luin esikoiskirjasi ja onnittelut hienosta teoksesta! Tarinankerronta ja kieli etenevät sujuvasti ja sitä on nautinto seurata. Vaikka kyse on fiktiosta, kirjassa näkyy vahva historian tuntemuksesi ja se on hyvää ja uskottavaa luettavaa kirjoittamattomasta Suomen rautakauden elämänmenosta. Itseäni erityisesti ilahduttaa ajan hengen ja ajattelun elävä tavoittaminen sekä myös asiantunteva kuvaus tuon ajan taistelutaitojen osalta. Jatkoa odotellaan!"

"Mää oon nyt lukenut kolmanneksen kirjasta. Hyvänen aika miten koukuttavaa tekstiä! Tekis mieli vaan lukee ja lukee... Sanoitko että jouluna ilmestyy jatkoa? En malta odottaa! …poltin jo yhdet lihapullat kun en malttanut lopettaa lukemista. Ihana Uro!"

 
Juliste  


 Ja kyllä - jouluksi ilmestyy jatko-osa.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Voiko perunat keittää tiskivedessä?

Takana paras viikonloppu aikoihin. Ei enää epäilystäkään - olen syntynyt väärälle vuosisadalle. Olisin hyvin voinut jäädä asumaan Korteniemen perinnetilalle, arjen työtaakasta huolimatta. Kaikkeen mahtavaan voi harrastukset ihmistä johtaakin!

         








Korteniemen pihapiiri oli rauhoittava paikka. Siitä huolimatta, että olin siellä "töissä". Olin nimittäin pitokokkina Taivaannaula ry:n Toukojuhlassa. Muiden tehdessä talon töitä talkoilla, kokkailin talkoolaisille ruuat. Apunani oli kuuliainen avokkini, sekä kaksi ihanaa keittiöpiikaa,  Maija ja Heta.  





Yllä keittäjän valtakunta. Korteniemen yli sata vuotta vanhassa tuvassa tein ilta- ja aamupalat. Liesi oli aivan mahtava, ensimmäisen kerran pääsin ihmettelemään hellanlevyistä patojen alta poistettavia renkaita, ja puutkin syötettiin pesään lieden päälipuolelta. Vaan äkkiä senkin lieden opin. Hyvin olisin pärjännyt nuorikkona tässäkin tuvassa.

Etenkin kun myötäjäisinä minulla oli mukana pari kattilaa, nokipannuja, savisia tarjoiluastioita, ottimia ja rakas wok-panuni - eli koko puoli keittiötäni kotoa.





Nukuimme ensimmäisen yön tuvan lattialla. Aamulla herätessä oli näky ihan rohkaiseva. Ruokaa on! Korteniemessä oli ollut leivontapäivä toukokuun lopulla, ja leivät olivat jo ihan korppuja. Mutta hyviä! (Pieniä maistiaisia oli vieraille tarjolla - emme syöneet noita kaikkia...)

 



Mutta koska kyseessä on museo, tupa piti tyhjentää päiväksi eväistämme, astioistamme ja kamoistamme. Se oli suurin työ koko hommassa, kuskata tavaroita edestakaisin maitokärryillä tuvan ja rantanuotiopaikan välillä. Onneksi oli piiat, ja roteva renki.

Oikealla kiehuu lounaskeitto Kaisun lainaamassa painekattilassa, mallia SA Int. Viidenkymmen litran kattilassa on ehkä kaksitoista litraa kasviskeittoa.

Juhlaruuan teimme samoissa olosuhteissa. Viritimme rantaan kivien varaan vielä suuremman rautapadan, jotta saisimme jossain keitettyä perunat. Kun pata oli kiehuvaa vettä puolillaan, aloin pohtia kuinka kypsät perunat saadaan kalastettua padasta. Keksin perunankeittopussin. Onneksi Hetalla oli sopiva kangaspussi (pyykkipussi) mukanaan, joten perunat pussiin ja pussi pataan. Toimi! Ja kuuma vesi käytettiin aterian päätteeksi tiskaamiseen. Kätevä emäntä...

Olosuhteiden uhriksi joutuivat vain salaattiainekset. Jostain syystä ne eivät kestäneet syömäkelpoisena kaupasta pitöpytään saakka. Oikeastaan se oli onni, sillä keksin korvata sen pihanpiiristä kerätyillä villisalaattiainella, ja sain hommaan asiantuntevan kerääjänkin. Taiviksen väestä on moneksi.





Juhla-aterian jälkeen saunaan. 1890-luvuta saakka käytössä ollut savusauna oli huikean upea. Saunanparsi oli korkealla ja sauna säkkipimeä. Kun pimeässä haparoin tikkaita  ylös rohkaisuja ja varoituksia kuunnellen ja ylhäällä ojensin käteni, ohjasivat muut minut (tai peppuni) tyhjään väliin penkille. Silmät tottuivat pimeyteen vasta pitkän ajan kuluttua, ja sittenkin näin vain ovenraosta kajastavan valon säteen. Lämpö oli lempeää ja löylyt lauhkeat.



Noup - en uinut. 






Lauantai-illalla poltimme kevätvalkeita kyyttöjen laitumella. Laitumella 'tapahtui' myös suomalaisia vanhoja perinteitä sekä kansanmusiikkia ja piirileikkeja. Eikä satanutkaan kuin pelokkeeksi.


PÄIVÄLLISMENU:
Keitetyt perunat
Kaalisipulipossupata
Rosmariinivoipavut
Rakuunaporkkanat
Hunajalantut
Villiryytisalaattia
Hetan herkullista leipää
Vieraiden tuomia jälkiruokia





 Kiitos Korteniemi. Voit olla varma, että palaan syliisi syksyllä.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Tursiannotko


Esinelöytö: Luinen lusikka, kuva: Teemu Tiainen


Huhtikuussa olimme Pirkan maan alla -seminaarissa Tampereen Museokeskuksella, ja kirjoitinkin siitä tänne blogiini lyhyesti. Silloin mainitsin vain ohimennen, että viimeinen luennoitsija oli tutkija Sami Raninen, joka puhui hyvin elävästi Pirkkalan Tursiannotkon kaivauksista.


Kun Pirkkalan Tursiannotkosta on nyt alettu puhua laajemminkin, niin kirjoitanpa siitä minäkin. Mainitaanhan Pirkka eräänlaisena hallintoyksikkönä myös Uron tarinassa. Tarinan taustoja tutkiessani törmäsin tähän Tursiannotkoon ja arkeologien ensimmäisiin kaivaustuloksiin, joiden pohjalta oli alettu muodostaa käsitystä, että keskiaikaisen kyläpohjan alla on rautakautisia talonpohjia. Sen vuoksi Uron tarinassa Pirkan kuningas on nimeltään Tursia, joka on täysin mielikuvitukseni tuotetta. Pirkkkalaiskuningas Tursia on pelätty mies, sotaisa ja arvaamaton. Olen antanut eräiden "yleisten", vasta keskiaikaan sijoittuvien historiallisten mainintojen vaikuttaa mielikuvitukseeni. Kuten jostain kirjasta lukemani maininta, että pirkkalaiset olisivat olleet hämäläisten sotavasara. (Harmi, etten muista lähdettä tarkemmin, mutta se oli todennäköisesti joku paikallishistorian kirja.)

Vaikka 750-luvulle sijoittuvassa tarinassani olen kutsunut nyk. Tampereen alueita Pirkaksi, en todellisuudessa usko, että seutu olisi ollut Pirkka vielä rauta-ajalla, vaan todennäköisesti aluetta on kutsuttu jollakin muulla nimellä, Pirkkalaa ehkä Sapalaksi (lukee nykyisissa kartoissa Tursiannotkon kohdalla - talonnimi?) On vain yhteensattumaa, että mielikuvitus-Uron vaimo on Sapalahdesta, joka sijaitsee nyk. Kemiönsaaressa (ja senkin paikan valitsin vain, koska niillä seuduin on kiinteitä rautakautisia muinaismuistoalueita.) Uskon niitä tutkijoita, jotka ovat sanoneet, että Pirkka-nimi on tullut käyttöön vasta 1200-luvun jälkeen, ja ensin Ruotsissa. Silloin olivat Mälaren-järven Birka-nimisen svealaiskaupungin seudun asukkaat jo levinneet Pohjanlahden rannoille ja verottivat saamelaisia kuningas Maunu Ladonlukon myöntämällä erityisvapaudella, jota kutsuttiin sanalla 'birk'. Tästä termistä olisi siis ensin tullut nimi heille, jotka omaavat erityisvapauden = birkalaisille, ja heidän mukaansa on kaupunkia alettu kutsua Birkaksi. (Birka on perustettu 700-luvulla, mutta ehkä sitä on kutsuttu alkuun jollain muulla nimellä.) Olisiko muutama birkalainen voinut seikkailla Kokemäenjokea ylös ja vallata vanhan rautakaudelta periytyvän  asumuksen hämäläisiltä, ja nimennyt sen tyyliin Uusi-Birka -> Pirkka? Vai onko nämäkin hämäläismurteita puhuneet Sapalankyläläiset saaneet erityisvapauden kuninkaalta ja heitä on sen vuoksi alettu kutsua birkalaisiksi? 

Ja olisivatko keskiaikaiset Pirkan miehet juuri siksi niin sotaisia, kun ovat oikeasti viikinkien jälkeläisiä meren takaa?

Birka Mälaren-järven rannalla

Tarinassani olen käyttänyt Pirkka-nimeä, koska tuntui järjettömältä alkaa keksimään alueella mielikuvitusnimeä. Enkä tohtinut "varastaa" aluetta hämäläisten valtapiiriin.
  --- ainakaan vielä ykkösosassa.

Palataanpa Tursiannotkoon. Rautakautisena asuinpaikkana sen suurin ihmeellisyys on, ettei alueelta ole löytynyt lainkaan kalmistoja. Tutkija Sami Raninen totesi, että rautakaudella on ihmisillä ollut erilaisia hautaustapoja, ja uusia kalmistoja löydetään nykyään paljonkin (metallinpaljastimen yleistymisen vuoksi). Se, mitä Tursiannotkosta on löytynyt, on 800-900 -luvulle ajoitettu rakennuksen pohja, joka on arkeologisesti kaivettu vuonna 2012. Silloinkin osa rakennuksesta oli juuri rakennetun pyörätien alla, eivätkä tutkijat saaneet kokonaiskuvaa rakennuksesta. Raninen sanoi rakennuksen olleen noin 25 m2 kokoinen ja siinä oli kiuasuuni, joka on vanhin Suomen alueelta löytynyt kiuasmallinen asuintalon lämmitysmuoto. Ranisen hymynsekaisten sanojen mukaan kyseessä on edistyksellinen rakennustekninen innovaatio, onhan kyseessä sentään varaava lämmitysjärjestelmä. Talonpohjasta on löydetty saviastioita ja luuesineitä, joiden säilyvyys on maan alla heikko, mutta Tursiannotkon asumus on jäänyt savikerroksen alle, joten esineet olivat verrattain hyvin säästyneitä.

HUOM: Alla olevasta linkistä aukeaa 84-sivuinen PDF-tiedosto - ihan vain kännykällä lukijoille varoituksena.


Siinähän niitä kirjan taustoja taas olikin. Ei todisteeksi, vaan evääksi. Eipä tuota kirjaakaan tarvitse enää kauaa odottaa. Muutama päivä. 
 

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Yksin muttei yksinäinen






Projekti Yksinäisyys on nautiskeltu läpi. Se kesti torstaista lauantai-iltaan. Olin periaatteessa yksin, mutta yksinäiseksi en ehtinyt itseäni kokemaan. Paikka oli EKryn maa-alue Hattulassa. Vaikka se oli sähkötön ja sängytön, siellä oli kaikki tarvittavat mukavuudet: kaivo, tulisija ja huussi. Mukana lämmin lampaannahkavällyni ja ainoa oikea susivahti; Jack Russel terrieri.

Susivahti kuuntee

Yösija 


Mitä opin itsestäni?
Olosuhteiden puolesta olisin voinut jäädä sinne koko kesäksi. Ihmisten puolesta en. En kärsinyt yksinäisyydestä, en pelännyt yksin oloa enkä luulotellut karhujen tai susien käyvän kimppuuni. 

Pystyin elämään ilman somea. Ilman facea. Kokonaiset kaksi vuorokautta. Ei vielä voi hattua nostaa...



 














Mutta ajatukseni siitä, mitä poissaoloni aiheutti lähimmilleni, heidän ajatuksilleen tai tunteilleen, saivat minut lähettämään ratkaisevan tekstiviestin avokille: "No, haluatko tulla tänne yö-retkelle?" Ensin luulin tehneeni sen hyvää hyvyyttäni. Kuvittelin, että hän on yksinäinen, loukkaantunut poislähdöstäni. Kiukuttelin jo itselleni, että pitääkö aina ajatella toisia ennen itsäni? Mutta tarkemmin mietittynä: halusinko vain pitää lähimmäiseni talutuslieassani? Oliko otteeni katkeamassa? Pidänkö itseäni hänelle korvaamattomana? Sopisi niin hyvin leijona-naisen olemukseen. Totuus on joskus niin viiltävää...

 
Yön valvottajat: kuikka, käki ja kaikkia matkiva laulurastas.     






Opin, että olen tärkeä monelle. Sen kävi kertomassa molemmat poikani, (ja miniät ja lapsenlapset.) Tulivat anteeksi pyydellen, eväineen, katsomaan onko kaikki kunnossa. Etten vain ole syönyt vääriä marjoja? *

 
Samulin eväät




Kylpyamme









Ajantajun menettäminen kävi tosi nopeasti. Oli aivan sama, mitä kello mahtoi olla, mutta toisaalta paikka oli tuttu, joten auringon asento kertoi summittaisen ajan. Aika myös kului erittäin nopeasti. Ajatukset pysyivät poissa ikävistä asioista, ja pää täyttyi itsetutkiskelulla, kakkososan tapahtumilla ja viikkarikirjontamalleilla. Alkuun otin valokuvia ajatuksella, että näytän niitä ystävilleni, tai julkaisen blogissani. Lopetin sen, koska tajusin että suoritin yksinoloa vain raportoidakseni siitä. Samasta syystä lopetin muistiinpanojen tekemisen. Ja nyt kuitenkin raportoin.


Uuden liiterin seinää voi käyttää niin moneen tarkoitukseen.
  
Mitä opin tulevaa kirjaani varten?
Mieli toistaa tuttuja ääniä. Minulle oli korvamatona musiikkia, sanottuja ja kuultuja lauseita sekä keskustelunpätkiä. Varmasti Urokin kuulee korvissaan kotirannan kaikuja, naisten naurua pyykillä, patojen kolinaa keittokodalta ja miestensä soutulauluja sekä härskejä vitsejä.

Tämän kartan kanssa metsään kuljeksimaan...
 
Mielellä on tarve kertoa tapahtumista jollekulle. Minulla: "Kun pääsen kotiin, pitää muistaa kysyä Annalta, että…" Urolla: "Kun pääsen kotiin, pitää muistaa kiitellä Sverriä, että…"







 Ja yksinkin tulee puhuttua. Minä mustille muurahaisille taljoja ravistellessa: "Ihan kiva, jos kävitte yöllä mun naamallani kävelemässä…" Uro kaiken yötä kukkuvalle käelle: "Ole jo hiivatussa hetki hiljaa!!"








Maahisen sarvipäinen ratsu mustikanvarpuja syömässä
 
Yksinäisyys teki tehtävänsä. En ole kirjoittanut kolmeen viikkoon, mutta nyt tarina alkoi jälleen kertoa itseään. Kuinka Uro joutuu yksin? Missä hän menettää miekkansa? Mihin vaikeuksiin hän joutuukaan!




 
Minkä teknisen vempaimen ottaisin autiolle saarelle? - Kameran.
Mitä ajanvietettä ottaisin autiolle saarelle? - Lankaa.
Mihin kaipaisin sähköä autiolla saarella? - Tekstinkäsittelyohjelmaa varten.
Minkä eläimen ottaisin autiolle saarelle? - Sen kaikkein hyödyttömimmän, terrierin.

 
Kotiin lähtiessä. "Ette voi unohtaa mua tänne!"

* Viittaus elokuvaan Into the Wild