tiistai 30. joulukuuta 2014

Lue kirjoja ja hanki elämä


Totta mooses, olen tutkinut monia kymmeniä blogeja ja kustantamojen nettisivuja liittyen aiheeseen 'Kuinka tulla kirjailijaksi' (Hei, älkää nyt luulko, etten osaisi muodostua kirjailijaksi ilman ohjeitakin, mutta kunhan nyt ajanvietteekseni olen nettiä selaillut...) No mutta mieleenpainuvimmat ohjeet sivustoilla on olleet nämä: 

1. Lue, lue, lue. Lue toisten kirjoittama tekstejä, lue uutisia, lue kirjoja, lue blogeja, lue runoja. Ja niin minä olen lukenut. Olen lukenut tietokirjallisuutta rautakaudesta niin Hämeessä kuin maailmalla, hautalöydöistä, merenpinnan korkeudesta, viikinkilaivoista ja taistelutaidoista. Olem upottautunut viikinkisaagojen suohon eikä suomen kielioppikaan ole jäänyt kurkkaamatta. Mutta tiedon lisäksi olen lukenut romaaneja.
 
Laitoin itseni joulun ajaksi netti-arestiin, sillä totisesti uskon, että elämä on tietokoneen ulkopuolella. Kun netti ei syönyt aikaani lähdin Tom Clancyn matkassa Vietnamin sotaan. Tämä juontui edellisen viikkoisesta kirjahylly-operaatiostamme. Tulin sanoneeksi avokkeelleni, että jos hän valitsisi omista kirjoistaan mielestään parhaan, niin lukisin sen. Armoa tuntematta hän valitsi Clancyn Armoa tuntematta. Tarina on koukuttava, joskin olen vasta puolessa välissä, se sisältää myös viisaita syvällisyyksiä ja teksti on sujuvaa. Käännöskirjallisuudessa mietin aina sitä, onko sanavalinnat kääntäjän vai kirjoittajan omia, ja siksi omavalintaisesti luenkin yleensä suomalaisten kirjailijoiden tekstejä.

2. Elä elämääsi. Mene ulos, katsele maisemia, tarkkaile ihmisiä. Niinpä olen elänyt. Olen yrittänyt kynsin hampain roikkua tässä hetkessä pakenematta nykypäivän kummallisuuksia rautakautiseen mielikuvitusmaailmaani. Olen jopa 'politikoinut' eli tyrkyttänyt fb:ssä tietouttani ja mielipiteitäni niin EU:n ja USA:n välisestä vapaakauppasopimuksesta (kiitos ei) kuin Suomen jatkuvasti tiukentuvasta verotuksestakin. 

Välillä tosin tuntuu, että muut elävät elämää puolestani. Kuten poikani, joka teki minusta triplamummun. Kuinka turkasen pieniä nuo pienet ovatkaan tänne tullessaan! Ja suloisia. Ja tuoksuvia. Ja äänekkäitä. Ja vaativia.

 


maanantai 22. joulukuuta 2014

Älä herätä mua unesta


Sormien laulu loppui eilen. PISTE. Yhtä yllättäen kuin alkoikin. Jäin tuijottamaan viimeistä lausetta yhtä ällistyneenä kuin ensimmäistä sivua heinäkuussa. Kevyt luomistyö on tehty, alkaa raskas urakointi. Tosi reilua, kun töissäkin alkaa vuoden raskain aika.    

Lainaan MG:n lyriikkaa:
"Mä oon missä kukaan muu ei oo ikinä käynytkään
Mä nään näitä asioita mitä kukaan ei oo nähnytkään
Tänään todellisuus on paha - liian masentavaa
Mä  jään tähän (unen) maailmaan, koska tääl on kaikki parempaa"

Olo on jokseenkin skitsofreeninen, sillä en haluaisi pois Uron maisemista. Rauhoittuisin savupirtin hämäryyteen, talvihorrokseen karhuntaljojen väliin. Ei haittaisi, vaikka työtä olisi enemmän, vesi pitäisi kantaa lähteestä, lampaat ruokkia, pyykätä avannossa... jos sen palkkana olisi koko päivän saanut lämmittää savusaunaa, syödä yksinkertaista ruokaa, katsoa lastensa  l e i k k i ä  tantereella.

Nykyelämä on helpompaa - fyysisesti, mutta henkisesti niin paljon raskaampaa. 



 

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Infodumppaus


Luen parasta aikaa mahtavaa Juha-Pekka Koskisen Ristin ja Raudan tietä. Nyt tiedän, mllainen kirja on, kun se kirjoitetaan täysin ilman infodumppausta. Itse en sitä osaa. Onneksi olen vielä kehityskelpoinen yksilö. Alan opettelemaan tästä hetkestä eteenpäin.

Turha selittely siis pois. 

Ja silloin lukija joutuu selaamaan tietokirjoja tai nettiä, etsiäkseen faktat sieltä (sorruin tähän itse). Ristin ja raudan tien rinnalla luin faktat Ristiretket-tietokirjasta. Ja netistä etsin lisätietoa Guiscardista ja Bohemondista...

Eli ollakko vai eikö olla selittelijä? Onneksi koelukijoissani on sekä historiantuntijoita että "normaaleja ihmisiä", eli ei-historiafriikkejä. Saan kyllä palautetta, jos joku asia on mennyt yli ta ohi. 

Ja ihmisillä hyvä tahto

Koska tähän blogiin on jo putkahtanut muutakin kuin kirjan kirjoittamiseen liittyviä aiheita, niin jatkan toisella aiheella:

Juluaattoon on 3 yötä. Ihmisten hyväsydämisyys lämmittää sekä mieltä että uunejamme. Ilman kyyneliä en kiitollisuuttani pysty kuvailemaan. Eilen saimme lahjoituskeräyksen tuloksena polttopuita. Tänään lämmöllä käärittyjä paketteja pojillemme ja itsellemme.  Herkkujakin. 

Kiitos tuntuu vähäpätöiseltä sanalta
pitää olla toinen
suurempi
sanana voimallsempi kuin kiitos
kuten
ylistys
kunnian tekeminen
Teen kunniaa niille, jotka ovat luopuneet itsekkyydestään
tukiessaan tätä perhettä
Nöyrimmästi
 

 

 



perjantai 19. joulukuuta 2014

Tarina vailla loppua


Olisin toivonut, että Uron tarina olisi jo loppunut, mutta sormeni laulavat edeleen samaa laulua. Hämmästyin, kun eräs koelukijani luuli sen jo päättyneen. Jos se olisi päättynyt, olisi liian monta asiaa jäänyt kesken. Tarinan kerronta tuntuu kyllä tällä hetkellä olevan tuuliajolla. Tarinani on yhtä paljon hakoteilla kuin tämän blogin aiheet.

Henkilökohtainen elämämme, sen ongelmat ja murheet heijastuvat Uron tarinaan siinä missä elämämme kohokohdatkin. Viime päivinä se, kuinka rakastavasti mies voi suhtautua lapsiinsa. Kuinka tärkeitä lapset voivat olla, kuinka emme kukaan mistään hinnasta luovuttaisi lapsiamme. Rautakauden Uro pelkää jumalten vievän lapsensa, tänä päivänä pelotteena on epäonnistunut (lainvastainenkin) lastensuojelu.

Uron tarina (ensimmäinen) tulee päättymään tänä viikonloppuna. Joulun tienoolla vietän yhdeksän päivän vapaan, ja editoin, korjaan, poistan, lisään, revin hiukset päästäni, korjaan relatiivipronominit, pienennän laivojen koot, vähennän sotureita, opetan Uron metsästämään, korjaan pilkut, jaksan kirjoittaa lukusanat kirjaimilla . .

Teen juuri sitä, mitä rakastan tehdä. Kirjoitan. 



    

torstai 18. joulukuuta 2014

Kirjat ja niiden omistajat

Sivosimme kirjahyllymme, ne kaikki. Lajittelimme, tai kurrasimme, kuten avokkini sanoo. Tottakai kahden lukijan törmätessä toisiinsa, törmäsivät myös kaksi kirjastoa yhteen. Hämmästyttää edelleen se, kuinka makumme kirjojen suhteen voikaan olla niin samanlainen. Mutta jossain suhteessa myös toisistaan täysin erilainen. Tottakai kahden historiafriikin törmätessä toisiinsa, osui osa kirjoista senkin vuoksi toistensa lomaan kuin rakastavavaisten yhteen liitetyt kädet.*

Mutta se, että itse olen aina lukenut sotaromaaneja, yhdisti minun Anttalani avokin Lehväslaihojen viereen. Ja koska avokkinikin pitää seikkailusta, asettui hänen Cuslerinsa minun Dumasien viereen. Klassikoiden rakastajia kun molemmat olemme solahtivat avokin Dostojewskit samaan hyllyyn Kiven kanssa. Folletin kirjoja meillä on ollut kummallakin, ja vain yksi sattui olemaan tuplana. Pari hyllyllistä tuli yhteisiä retkeily-, luonto- ja keittokirjojakin. 

Mikä kirjamaussamme on erona? Avokilla on pari-kolme hyllyllistä aseiden ja sodankäynnin historiasta kertovia kirjoja. Minulla hyllyllinen talouslakia, ja johtamistaitoja. Jostain syystä henkisen kasvun kirjani joutuivat hyllyssä toisten kirjojen taakse, tulikohan siihen eteen avokin Poliisi Kertoo -sarja... Avokkini piiloti toisten kirjojen taakse myös iki-ihanat Angelikani, mutta Christiestä en luopunut, vaikka ne vievätkin tilaa toista hyllyllistä.

Avokillani on kirjoja myös itse kirjan vuoksi (ei siis tarinan). Kuten virsikija vuodelta 1921, Hitlerin taisteluni ja nuortenkirjoja hänen omasta nuoruudestaan. Helppo arvata, mikä kirja meillä on nyt todella monena painoksena, mutta kohtalaisen vähän luettuna? Raamattu, kuvilla ja ilman, neljänä eri versiona.

Pyysin avokkia valitsemaan kirjan, jota hän pitää omistamistaan kirjoista parhaana. Pitkän harkinnan jälkeen hän valitsi Sun Tzun Sodankäynnin taito.

Itse valitsin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat.

Tällä hetkellä luen kirjastosta lainattua Juha-Pekka Koskisen Ristin ja Raudan tietä (ristiretkijuttu).    

* uskokaa tai älkää, tämä oli avokkini ilmaisu :)




tiistai 16. joulukuuta 2014

Yhteiskunta kaatuu, yhteisö nousee


Mihin suuntaan yhteiskuntamme on matkalla? Maamme päättäjät elävät liian kaukana tavallisesta kansasta, vielä kauempana vähäosaisista, meistä vähäonnisista. Mistä mahtoivat päättäjät saada päähänsä, että 3000 euroa olisi suomalaisen keskipalkka? Kun se ei vaan ole. Saati sitten keskitulo? Ei. Työttömyyskorvaukset, sairaspäivärahat, äitiyspäivärahat, kotihoidonrahat ja eläkkeet ovat suurin osa alle 1000 euroa kuukadessa. Työttömyys lisääntyy, tukia pienennetään.

Sen lisäksi, että rahaa tulee vähemmän, sitä kuluu enemmän. Ruoka on kallista, autoilu ja auton ylläpitämnen vielä kalliimpaa. Ja monelle auto on entistä välttämättömämpi, kun julkisia kulkuneuvoja supistetaan säästösyistä. Eniten rahaa kuluu nuorten vanhemmilta. Harrastukset maksavat monia satoja euroja vuodessa. Nuorilla pitää olla kännyköitä, mopoja, merkkivaatteita. Pitää ihan todella olla, sillä jos ei ole - vaanii syrjäytymisen riski.

Meitä ylivelkaantuneita, kuten konkurssin tehneitä, asunto-, auto-, tai muuhun kulutusloukkuun jääneitä, pikavippikierteisiä tai heitä, jotka eivät vain pysty hallitsemaan elämäänsä... meitä on aina vain enemmän. Kotipaikkakunnallani, pikkukaupungissa, on myynnissä 150 omakotitaloa, kauppa ei käy. Velkaneuvojalle on kuukausien jonot.  Ylivelkaantunut on väliinputoaja sosiaaliavun piirissä. Tulot ovat niin hyvät, että mitään apua ei sosiaalitoimesta heru, vaikka velkojen hoidon jälkeen palkasta jää ruokaan muutama kymppi. Eikä kaikki laskutkaan vielä tulleet maksetuiksi.

Miten yhteiskunta tähän reagoi? 

Omasta kapeasta näkökulmastani katsottuna: ei mitenkään. Yhteiskunta keskittyy säätämään nippelilakeja ja tehostamaan valvontaa. Uusia rekistereitä, uusia valvontaviranomaisia, uusia vaatimuksia jatkuvalla syötöllä. Lakia säädetään tarkemmaksi ja tarkemmaksi, byrokratiaa lisätään. Tuntuu, että Suomi pyörii sote-uudistuksen ja verolakien voimalla. Vähänonniselle ylivelkaantuneelle, ta nälkäpartaalla elävälle Kainuun mummolle ei apua tunnu heruvan.

Kuka tähän sitten reagoi?

Yhteisö. Ihmiset. Me kansalaiset. Auttaminen ja toisen puolesta tekeminen on päivän sana, muoti-ilmiö. Facebookissa on kymmeniä avunkeräysryhmiä. Huolimatta siitä, että luvattomat (=ei viranomaisen lupaa) keräykset tuomittiin laittomiksi. Kansalaiset pysähtyvät kadulla auttamaan kanssakulkijaa. Ihmiset nousevat puhumaan vammaisten puolesta kahviloissa ja junissa. Yhteisöllisyys on herännyt. 

Se on mahtavaa.

Mutta odottakaapa vain, yhteiskunta herää pian huomaamaan, että vähäosaisia autetaan toisten kansalaisten toimesta. Avunsaanti tulee menemään verolle. Auttaminen lopetetaan nostamalla varakkaampien verotusta ... onhan heillä vielä papua ranteessa - se pitää nitistää.   

maanantai 8. joulukuuta 2014

Mitä et halua, sen saat. Jos jotain haluat, valmistaudu taistelemaan sen puolesta.


Rautakauden Urolla on samojakin ongelmia kuin meidän aikamme ihmisillä. Toiset asiat anneteen, hänelle siinä missä meillekin, kuin lahjoina taivaasta ja joitain asioita et vain saa, vaikka kuinka haluaisit. Meille maailma on runsas. Meillä on tuhansia vaihtoehtoja sen tilalle, mitä emme saa. Uron maailma on vähäeleisempi. Hänelle ei löydy korvikkeita saavuttamattoman toiveen tilalle.

Vaikka mies rautakaudella olisi ollut kuinka älykäs tahansa, tietoa hänellä olisi ollut vain tuhannesosa siitä, mitä meidän aivomme kantavat. Silti rautakauden mies tiesi kaiken, mikä hänen tarvitsi tietää. Hän tiesi arkipäivän ja elannon rullaamiseen tarvittavat tiedot ja taidot, sekä elämää ohjaavat perityt säännöt, loitsut, rukoukset, jumalat, säiden ennusmerkit... joissain määrin varmasti käyttäytminen on ollut jopa enemmän säännnötettyä kuin tänään. Lukemattomia nyansseja ohjaamassa ihmisiä terveyteen ja hyvinvointiin, yksityiskohtaisia ohjeita, jotka ovat säästyneet kansanrunoudessa ja perinnekerääjien muistiinpanoissa.

Uron maailmassa yllä mainitut seikat, joita me pidämme uskomuksina, on ainoa oikea totuus. Ja ainoan oikean totuuden selville saamiseksi ei voi muuta, kuin kuunnella muita. Ja kun Uro pyytää jumalilta, jumalilta hän myös saa. Sattumaa ei hänelle ole olemassa, vaikka kohtalo onkin. Silti, älykäs ihminen kyseenalaistaa. Niin silloin, kun tänäänkin. Jos eteen tulee sataviisikymmentä vuotias mies, sopii sitä jo epäillä, koska sellaisesta ei ole koskaan ennen kuullut. Mutta jos kerran vahvasti niin väitetään, pitänee se kuitenkin uskoa.        

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirjan hahmot

Kun heinäkuussa sormeni alkoivat laulaa tarinaansa, kerroin siitä FB:ssä ja kysyin ystäviltä, kuka haluaisi seikkailla kirjassani, ja minkälaisena hahmona. Jotkut siten lahjaksi saamani hahmot olivat melko vaikeita ympätä tarinaan. Ja jotkut hahmot taas soljahtivat paikoilleen, vaikkeivät niiden esikuvat edes ilmoittaununeet vapaaehtoiseksi. Toisin sanoen, varastin heidät.

Aina, kun olen suunnitellut tarinaan juonenkäänteen tai henkilön, on kirjoittaminen ollut vaikeampaa kuin silloin, kun olen antanut sormieni vain laulaa omaa kerrontaansa. Sen vuoksi voi olla, että lopullisesta versiosta jää jotkut "väkisin mukaan ympätyt" hahmot kokonaan pois. Jotkut niistä ovat vain sivujuonia. 

Päähenkilöt elävät mukanani päivin öin. On jo muodostunut vakiovitsiksi, että kun otan läppärin illalla sänkyyn kirjoittaakseni, sanon miehelleni että menen Uron kanssa sänkyyn. Kerran hän vitsaili takaisin, että mustasukkaisuuttaan tulee Uron kanssa samaan uneeni ja näyttää, kuka on tämän talon isäntä.  

Toivottavasti eivät miekoilla mittele, tiedän kuinka siinä kävisi.
 

torstai 4. joulukuuta 2014

Olen syntynyt väärällä aikakaudella


Teen töitä kirjanpitäjänä, joten byrokratian ja lainsäädännön nykymaailma on enemmän kuin tuttu toimintaympäristö. Lainsäätäjät elävät (=saavat elantonsa) lakien säätämisellä ja tämän päivän säästämisen tarpeessa heidän on pakko tehdä itsestään tarpeellisen näköisiä. Huomenna hekin saattaisivat muuten olla työttömiä. Sen vuoksi lakia säädetään jatkuvasti. Sitä hiotaan. Siirretään pilkun paikkaa, jottei lakia luettaisi väärin. Toisaalta lain säätämistä yhä pikkutarkemmaksi jouduttaa sekin, että lain kiertäjät ovat yhä ammattitaitoisempia etsimään vääriä pilkkujen paikkoja. 

Siinä missä poliisin resursseja vähennetään ja poliiseja eli lainvalvojia sen mukana, kehitetään talouslakien noudattamisen/noudattamatta jättämisen valvontaa huimalla vauhdilla. Uusia rekistereitä ja ilmoitusvelvollisuuksia syntyy jatkuvasti, rakennustyömailla valvotaan työntekijöitä kulunvalvontakorteilla verottajan pakottamana. Luodaan uutta byrokratiaa vanhan byrokratian valvomiseksi. Verottaja tietää meistä kaiken.

Vaikka saankin elantoni yllä olevasta byrokratiasta, haluaisin silti pois. 

Enkä keksi mitään byrokratiatonta paikkaa, paitsi menneisyyden.

Se lienee syy siihen, miksi kirjoitan tarinaani rautakauden Hämeestä. Fiktioni Hämeessä istutaan käräjillä, missä päätetän heimon yhteisistä asioista. Sielläkään ei tasa-arvo aina toteudu, ja vanhan on helppo sanoa nuorelle, kuinka Hämeen lait kuuluvat. Ja nuoren on vaikea kyseenalaistaa asiaa, minkä kuulee ensimmäisen kerran. 

Blogini toisella sivulla on makupaljoja tekstistäni. Siellä on kohtaus, missä nuori päähenkilöni alkaa haaveilla Hämeen maan yhtenäisyydestä ja yhteisistä laeista. Jos tarinani olisi totta, luulen että Uron henki (katsellessaan meitä taivaankannelta) olisi manannut lainsäädännön kehitystä tähän pisteeseen tuhansia ja tuhansia kertoja. 

Ensimmäisten lainsäätäjien (olivatpa he sitten assyrialaisia, roomalaisia tai hämäläisiä) tarkoitus ei ollut tämän päivän byrokratian määrä. Oikeuskäytännössä on nykyään tapana kysyä: Toteutuuko lainsäätäjän henki tässä lain tulkinnassa?   

Siksi kysyn: Totetutuuko lain keksijöiden henki tämän päivän lakeja säädettäessä?